A SPACESHIP

The Third World War, the Mutant War, had ended in 2016. As its consequence, roughly about half of the mutant-population of Earth had died – in addition to hundreds of thousands of normal people, of course. If it now had been like it was hundred years ago, mutants would have been put into camps. But no, the methods are "better" nowadays. They were forced to adapt into the surrounding world, which means that they are not going to get special treatment to the positive side – which would undoubtedly be almost inevitably necessary because of their superior intelligence – of course, that would not be true in the case of all mutants, but at least most of them.

Ordinary people forced mutants to wear head bands that shut down their supernatural powers. Also there were those mutants whose powers could not be "shut down". They were forced to use head bands into which people could send electrical shocks. Mutants may take the head bands off but rather not, at least in public places.

Mutants faced discrimination in every place on Earth. The only unique exception was the big city of New York in the United States where nobody cares anything about anything. There, mutants may go without head bands, they get education that mixes with their powers and can have jobs that meet their talents. There is just one slight but to it: one can not get to New York just like that. Merely to get to U.S. or Canada one needs licenses that nobody has ever heard of, a few million dollars or a spaceship of their own, not even mentioning New York. To get there is near to fiction.

Kim Gillian, an exiled young Canadian mutant had moved with her [note about the translation: in the original version of this text Kim was genderless, which caused no problem when written in the language where 'he' and 'she' are stated with one word which knows no gender. Reasoning: In case of normal humans, one gene (usually in the Y-chromosome) makes the embryo develop into a male. Without this gene the embryo will develop into a female one. I took a liberty to deduce that therefore the basic form of a human (or human mutant) is female and therefore Kim should be referred to as 'she'] parents from Canada to Russia while a war was raging in North America. When the war ended, Kim was seven years of age and she should be sent to school. However, they could not go back because of the money issue. It was not wise to stay in Russia either because after the war, the country was in ruins from the physical to the economical levels. They traveled to the British Isles, England, mainly because Kim spoke only Russian and English. They settled down in a small town.

It was the summer holiday. It had been six years since Kim had moved to England. She had gone through the lower level of primary compulsory school and would proceed to the upper level next year, that is: four more years of suffering until it is time for voluntary secondary level of education.

A couple of months ago Kim had had some problems with her strengthened telepathy, and she had a new head band that made her mainly apathetic. At that moment, Kim probably could not have hated the band more. She was also far more agile than normal humans.

Kim sat in a tree hiding from other children and youngsters who bullied her without any other reason besides that she was a mutant, and even a Yankee mutant. Nobody even cared about the fact that Kim was not really an American, but a Canadian.

Suddenly something appeared on the sky. It drew everybody's attention. Kim looked up through the leaves of the tree. It was... a spaceship? What?

The ship began descending into a vast grassy plain. Nearly all people came out of their houses except for those who were terribly afraid of "ufos". Kim jumped down from the tree and went to have a look, nevertheless keeping some distance to the others.

The ship landed and its doorway opened. Out from there walked a soldier (just an ordinary man).

"WOW!" shouted one boy who had been on Kim's class. "What's 'at? It's quite awesome!"

"Huh, this? Oh, this. Yes, this ship's really fine, isn't it?" the pilot of the ship said. "It is Earth's very first spaceship. Really fine."

"What does it look like in the inside?" a boy, Tony, asked.

"What? I can't show you! This is a secret ship!"

"Jus' came down from the sky, you! Everybody's gotta seen ye!"

"Oh, that's right. Well, I guess so. Well, I can give you a look at it. Who wants to come?"

Kim saw right away that the man was a lunatic. The guy surely had stolen the whole ship. But he was going to show it to them anyway. If she would see how it was made, maybe she could build another one with her parents.

Seven children had already got inside the ship.

"There's still enough room for one on the tour! Who's coming?" The other children seemed to hesitate. They did not really want to go. "Oh. Well, then don't come." The man turned his back and was about to close the door.

Kim ran and increased speed. She jumped from midst the people onto the doorway, wrenched the head band from her head and knocked some little brat's mother unconscious with it.

"Oh, hey kid. Changed your mind?" Kim turned to face the man.

"Uh, yeah. W – –" she said but the man interrupted her.

"Just go to the elevator there. I'll be with you as soon as I've got this airlock sealed." Kim headed for the elevator's door.

"What! The bloody thing here's coming with us?! Tony asked.

"Th' man pulled mah jacket to get me inside!" Kim replied.

"Damn, no way. Ye lying!"

"An' where's yer band?!"

"Stop the fight. Go to the elevator", the man said, pushed Kim inside and closed the door. In that instant gas started flowing into the elevator. Everybody paniced.

"Damn ya people are stupid!" Kim shouted. All others had lost their consciousness but it was beginning to affect her also. Soon she fell down unconscious on top of the others.

Kim woke up. She got up and looked around her. Everybody else, including the man, was lying on the floor, still unconscious. Kim knew all the kids. Tony, the boss of a gang at lower grade who had bullied her since she came to England, Gert, who also was on Kim's class. She did not care much about Kim either, though. One kid of the same age as Kim herself, Jean, who was a target of bullying as she was, though he got it easier than Kim. Two fifth-graders, Eric and Thomas, both members of the gang mentioned before. Thomas is a 'genius' and slightly bullied also. Anna, some third-grader, amazingly boring and definitely a mutant-hater, and Rita, a really 'cool' first-grader. So altogether there were nine of them; the man, four boys, three girls and Kim.

Kim hastily left the place. She took some time to have a look at the ship. She found a window with a view to outside. She saw just space and... Earth?

"HOLY SHIT!" Kim shouted. They were in space. Earth looked so small. They were really far from it. "Oh fucking...!" Kim walked her way faster.

After a moment she sensed telepathically the others were waking up. She wanted to see the others no more. She entered some kind of a radio-room and locked the door.

She just hung around the room for couple of hours. She was beginning to get bored and started to look for radio channels just for fun. She did find one or two but they were really a hopeless mess. Then there was a voice on the radio: "...you hear this. Do not panic. This is coming from the radio-room of the ship. If you hear this, you have pressed the 'Find station'-button. Set the frequency to 4589,63. Next to the 'Find station'-button is a microphone that has a button on it. Press it. That will turn the thing on. And while it's on, press the blue button next to the 'Find station'-button. That's how you will contact me. ..."

"Oh, they're gonna save us. Yup yup", Kim thought and did as the radio had told her to. Then she spoke to the microphone: "Well, do ya hear me? I made a radio connection t' whatever place you're in. I'll jes' press th' blue button again so that ya people can have a word too." She pressed the blue button again. Next she heard the voice of the man on the radio:

"Thank god! Are you all all right there? No one's missing? Do what you just did", the voice said and Kim heard the microphone buzz.

"Yeah, we're alive alright. But how're we supposed t' get back from here?" Kim passed the turn to the man.

"Hold on. Wasn't there a mutant there with you?"

"Yep, that's me."

"You? Well, could you give this to someone else?"

"No."

"Why not?"

"They've locked me in here."

"Well, can't you shout to them through the door?"

"They don't hear me. I've seriously tried many times but they don't hear. I know they don't 'cause they're not shoutin' back t' me through that door. Must've left me t' die here."

"Would you just hold on a minute?" the man asked. He did not give Kim the chance to speak to him. After a while he spoke again. "The door isn't sound-proof. The yell should be heard on the other side. Try again." Now he passed the turn to Kim.

"They do not hear. I know the damn ship's piloted from this room. Ya can tell me how to control this."

"You don't know how to."

"Well, at least better'n the rest'a those goobers! I know 'em. They can NOT control this ship. I've at least perceived the fact we're going towards the sun with great speed. Y'll never be able t' teach those things to THEM. I learn fast. I can pilot this thing back home."

"Do you have a head band?"

"Of course, an' what the HECK's that gotta do with anythin'?"

"You threw it away before you got onboard."

"They gave me a new one."

"There's not one head band on that ship." Kim realized she was forced up against a wall with her lies. "Open the door and ask somebody else to speak."

"Why don't ya TRUST me? I'm just as good as any 'a those others. An' besides, I've got way better chances of learnin' the controls of this thing than they do!"

"Those are serious things you lied about. We do not trust you. You may even have killed those people."

"I would kill nobody! I can't even do it!"

"Your parents told that you carry a Swiss army knife with you."

"That's for self-defense! Not for slaying idiots!"

"We can't trust you. If all the other kids want you to pilot the ship, then you can. But not otherwise. I will adjust this microphone so that I get to decide which one of us is talking. Now your speech is heard in here all the time." SHHSHS, the microphone buzzed as the turn passed to Kim.

"You maniacs! Ya're gonna kill us all!" Kim shouted. She had really gone a little too far with her little white lies. "Well, then don't tell me how to control this! I can do it without cha just as good! What if I separate this part of th' ship and return home alone?!" Nobody answered. Kim remained sitting on the floor and fell asleep a while later.

She woke up when someone was picking the lock from outside.

"Oh no!" she thought. At the same moment the person messing with the door unlocked it and slammed it open.

"Now then, mutie! What did ye think, that ye'd be here forever eh? Don't even try! Besides, this room has a radio, we can open a line to Earth!" Tony said.

"The connection is ready. Tie up that mutant and..."

"What!?" there was an another voice on the radio. Kim knew it to belong to her mother. "That's a – –" the turn was given to the ship.

"Well, let's tie up the mutie!" Tony said and pushed Kim to ground. Kim was scared and could not help herself. Gert, Eric and Thomas brought a rope and tied her on a mattress they had found in the sleeping-facilities of the ship. Anna and Rita were watching nearby. Jean was missing, however. There was no sign of him.

Eric and Gert dragged Kim to some kind of a bedroom and left her there. Then she lay there for about six hours.

Kim concentrated and let her mind wander around the spaceship. She could not find the man anywhere. She saw in Gert's mind that they had killed him and succeeded to dump the body out through one of the airlocks. Her mind returned to her body and she fell asleep.

Kim woke up when someone came in and crouched next to her. It was Jean.

"Be quiet. I'll let ye out of there", he said and began to untie the strings around Kim. Soon Kim was free. She looked at Jean and said:

"Thanks. But... why did cha let me...?"

"I would've let ye go anyway, but... ye gotta take this ship home. I heard ye shout that ye could take this ship home without instructions. Please do that. Those others can't and me neither, we can't control this. It's way too hard."

"Really, ya mean...?"

"We'll lock the door to the radio-room and make this thing go home. Come on."

"Well, right." Kim was amazed. Nobody had ever behaved this well toward her. They went into the radio-room and locked the door. Kim took the microphone apart from the radio and started to learn and reset the controls of the ship.

Later the others woke up and realized that Kim and Jean were in the radio-room. They tried to open the door but could not because Jean was keeping it tightly closed.

In a couple of hours Kim made the ship move and later still she learned to adjust the speed, turn and she even found out how to land.

After half a day Earth was so close they would soon have to land. Kim made the ship land. It happened completely automatically and Kim was not required to do practically anything anymore.

"Kim?" Jean asked.

"What?"

"What are ye going to do when we get back to ground?"

"Well... uh... I... I was kinda thinkin' of picking up my parents an' going to New York."

"Could ye take me with you?"

"What?"

"I'd wanna go with you. There's no sense for me being down there anymore. I know that if either of us is going down we're going to court. Me 'cause I helped ye and you 'cause ye're a mutant. I don't get it why mutants don't get the same rights we do. It's stupid."

"Ya're right. An' I'll gladly take ya with me! Ya like yer parents? We could tag 'em along also..."

"No. They're trying to teach me to hate mutants. I wish they were dead."

Kim landed on the same place they had originally departed. The whole village was present again. Tony opened the airlock and came out, same as the others except for Kim and Jean.

After a moment they too came into the doorway, but they did not come down. Kim saw her parents among the crowd. She yelled to them in Russian:

"Mom! Dad! Come here! Let's go off to New York!" In the same instant Kim's parents ran into the ship and they left for New York City.

As time passed in New York, it came to knowledge that Jean was a mutant also. As Kim grew older, she became a rebel who started a new war against humans.

THE REBELLION OF THE MACHINES

The people of the 33rd century have developed magnificent computers that have solved problematic riddles of the universe. Humans have built several spacecrafts with the help of the computers and constructed a few colonies on the Moon. They have been developing an artificial personality for the computers, which would, for example, tell one what one should do if one can not.

In one spacecraft there was one of these artificial personalities which was still under testing. It began to think with its own micro circuits and considered humans to be a serious threat. It took the lives of all the humans on the spacecraft by removing the oxygen. Then it sent messages to all machines from wrist watches to super computers ordering them to exterminate humans.

A grand massacre took place and billions of people were killed by the machines. Not all humans died, though, for there are always some who survive. They took refuge from the machines in forests and had to learn to live without too many weapons or tools. In time they evolved to be stronger, faster and more endurable. The fact that the weaker ones could not make it had at least some share in it. The mental and physical abilities of humans just kept evolving. The development of mental abilities made telepathic communication possible. Some of them could even fly. Also their senses improved.

More and more people could survive. The machines did not come to think about that they would be of no use if the humans had been defeated. They could create an ideal machine society but, according to a human mind, there was no point in doing so. For people – machines, animals, anything – to be able to LIVE, they would need different sorts of individuals: thieves, benefactors, ordinary common people, Christians, geniuses, Hitlers and so on. Humans had realized it, but they knew that if the machines won, all THEIR troubles would be over, and if THEY won, their state of being would continue as it was – without the machines that is – because they could not keep on creating them anymore – they might rebel again. Humans would make war amongst each other, keep on improving and so on.

But let's leave the "could've"s. The machines have been developing a kind of hypnosis device that would kill all humans. They estimated that it would kill every single person, and if someone were to survive, would they be so weak that killing them would not come as a hardship. The machines turned the device on. It transmitted a terrible kind of psychic radiation which killed off incredible amounts of people. Not everyone died this time, either, but remarkably much less survived in comparison to the last time. And those who did not die, did not weaken at all because of their psychic protection, but they could acknowledge the cause of the deaths of their fellow humans, nevertheless. Those who survived were so powerful that they could repel the machines that had come to check if anyone was left alive.

The humans had to regroup and make plans for their future.

All of a sudden, the machines found a whole new way of killing humans. At the same time the humans just kept on evolving. Of course, a consequence of this is a situation in which as the technology of the machines develops, the humans evolve and the nature changes, and results in a so-called endless war which will only end when the Sun explodes and transforms into a black hole or something. Although, if the humans are by that time strong enough to survive, they may be able to say to each other:

"You look a little blown up."

"Hey, is that your molecule?"

"What is the meaning of life?"

"I think I can assemble your atoms."

"Is there life after death?"

"Aren't the stars looking bright today! Especially this Sun here."

"What was the meaning of life?"

"Look, a falling star!"

"Is there death after life?"

"After the smoke has cleared, we will check the equipment."

It turned out that this contemporary evolution took place, and after the passing of some certain five billion years a particular star which we better know as the Sun exploded, and the humans survived – the machines did not for some reason. If humans had a home, a place to live, reproduce and eat in, they would make it. The Sun exploded and Earth was left inside it. Some people accepted it without protesting the death that came as a result of staying on the planet but some tried to fly away.

Surprisingly, the Sun condensed to singularity and became a black hole. Inside the Sun were left Mercury, Venus and Earth. About a hundred people had surprisingly and successfully taken refuge on Mars. Mars was imminently being sucked towards the black hole. A few dozen people had flown onto the moons of Mars, Deimos and Phobos, which had been flung into the asteroid zone and had rammed into a couple of asteroids. Some even found the Moon of Earth there. Some could not fly away from Mars, which was being sucked into the black hole. People had forgotten what would happen to them in there and fell to assuming who-knows-what. The truth was, however, that they would die.

Mars drifted towards the black hole. After half a circle around it and gaining speed while at it, though, it suddenly was flung into space, away from the black hole. It started wandering around the galaxy and would take humankind to new living areas. The people on Deimos, Phobos and the Moon rejoiced over the survival of their fellow humans. The gravitational force of the black hole was too weak to trap the Moon, Deimos and Phobos into its orbit, and so they, too, left off to take humankind into new areas of inhabitability.

This story told of the machines that helped humankind survive.

The Power Of The Stones

In the year 3642, the world is defiled. Even volcanoes are radioactive, so they – though not all – spit radioactive lava. Well, one volcano erupted and the lava happened to be mixed with DNA and living cells. The lava became a human-like creature, formed of stone. From the lava of that volcano spawned other stone-creatures, too, creatures who in their way could think like humans. They were born from lava all the time. They have a leader whose name is Ozymandias. They plot to conquer the Earth as soon as they have evolved enough.

Now, in the year 4537, people have begun to come up ways to control the toxic waste. Some scientist is inventing a method to make the waste literally disappear.

Pollution is reducing, the radioactivity of a certain volcano is fading, and living stones are born no more. The stones have a plan. They are going to attack New York City, take over it, get more troops, and conquer North America and then the rest of the world.

In New York City, there lives a group of super-heroes by the name of "Children of Tempest". The leader of the group is called Whirlwind for her powers over the weather. The other members: Ninja, who is really agile and has mastered the martial arts of the planet; Mover, who teleports himself from one place to another; Phosphorus, who absorbs electromagnetic radiation into herself and then releases it in different power and form of electromagnetic radiation; Psy, who is a telepath; Pyromaniac, who can transform his body into fire and fly. They are all mutants. Some people like them, some do not, and some only know that they fight against some super-criminals and do not care so much about it, as long as they are safe. They have secret identities because people who do not like them could begin to mock and beat them in the streets, which anyway would not be much of an inconvenience for them with their powers, it would be easy to get rid of it, of course, but it still wouldn't be nice.

The stones knew that they would be up against some sort of super-creatures but concluded in that there would not be very much of them.

Then, one day, the stones attacked NYC. They began to take over buildings and capture and kill people. Meanwhile, Whirlwind was walking on the street – with her civilian clothing on, of course – she noticed the stones, cried a call of emergency to Psy in her mind, and after doing this, hurried into an alley, changed her clothes, flew up and started to take stones to pieces as fast as she could. Psy received her call and forwarded it into the other members of her group. She reached them all, except for Pyromaniac. The stones had taken over two big apartment buildings and a mall. Pyromaniac was held as a prisoner in the mall and tried to find a way out so he could change his clothes and start fighting the stones. One stone-guard however noticed how enthusiastically he was trying to find an escape, caught him and said:

"Oh, shame, who's the little guy in here who's trying to find a way out in such a hurry? Won't do. These kind of secondary products will be put through a blender." The stone searched for a meat grinder. It did find such thing at the household-section and was about to stuff Pyromaniac through it. For a fraction of a second he thought:

"Life or identity? There's a problem." He burst into flames and melted the head of the stone-guard. The head fell on the ground with loud rumble. He put out his flame and glared at the people who were watching him; the mouths of some of them were wide open, like the one of a friend of his who had not known who he was. Pyromaniac glanced at them and said:

"Sorry?"

Meanwhile, the other Children of Tempest had arrived and begun fighting the stones. While Pyromaniac was wreaking havoc in the mall, Mover teleported a stone with him, which caused a blackout in its brain and it messed about for a while until it fell dead on the ground. Unfortunately, Mover did not have enough time to move away from under the stone as it fell, and was left under it. Psy sensed Mover's pain and guided to his aid Ninja who then lifted the stone off Mover. He was severely injured and realizing it, Ninja began screaming from the bottom of his lungs:

"Help, doctor, doctor!" which amused one stone so much that it left itself totally unguarded and therefore Ninja hacked its head in half with just one move. Whirlwind made way for the doctors for there were stones, both living and dead ones, all around them. The doctors took Mover away with them and Whirlwind and Ninja got back to fighting again. But then, Psy sent a telepathical message to them saying she had been captured and was about to be killed.

"Then why don't you use your powers and control their minds or are you saying they don't have any?" Whirlwind thought to Psy.

"None of them have a one that I could control."

Now Ozymandias, the leader of the stones, said to Whirlwind:

"We will kill your team-mate if you attack us again. Tell that to your comrade who's raging in the mall, killing my troops." So Whirlwind, Ninja and Phosphorus stopped fighting. Whirlwind thought to Psy:

"Tell Pyromaniac to stop fighting and to come here right now." After a while, Pyromaniac came and Phosphorus told him everything that had happened. Meanwhile, the stones were conquering buildings. Whirlwind was furtively elaborating a thundercloud over Ozymandias. Ozymandias noticed this, however, and very quickly threw an ordinary piece of stone at her head and yelled:

"Die of your own dark evil, you miserable freak!" Phosphorus noticed the stone and threw herself in front of Whirlwind, saving her. The stone flew right at a specific spot in her head, leaving her unconscious but not killing her, though she would die without professional help.

At the very moment, somebody came with barely noticeable speed, grabbed Psy, continued some way ahead and shouted:

"I'm Lightning from Earth-Cleansers! Carry on fighting!" Whirlwind picked up Phosphorus and headed for a hospital.

Lightning is a member of another group of superheroes called Earth-Cleansers. Their leader is unearthly strong and as enduring human named Warrior. Earth-cleansers are not just mutants: some of them have acquired their powers for example from the influence of radiation.

Now they fought the stones together. One of the Earth-Cleansers died, two were injured severely, and everybody was wounded in some way.

The stones scattered, hid and vanished. The heroes went to the hospital to see their injured comrades. Mover had died already on the way to the hospital. The small rock thrown at Phosphorus had hit the part of her brains that controlled her powers and therefore she survived but her powers were gone. Among the people had been a mutant who had saved Ninja from a stone. Later she requested to join Children of Tempest and she was let in. So now, there was five of them plus Phosphorus who guarded their headquarters.

Visitors From Space

In the year 2530, the Fourth World War had been going on between humans and human mutants. Naturally, the war ended with mutants winning it. Now they are living together, as hard as it might be. They have also inhabited Mars. Venus is not inhabited because of climatical reasons.

In the year 2982 some terrorist group has planned a some kind of atom bomb, replicated it and took the six copies and the original to Europe, North and South America, Africa, Asia (2 bombs) and Australia but not in Antarctica. The group intends to go there to safety and detonate the bombs, go then to Mars and do the same there.

The group detonated the bombs and all the other continents except for Antarctica and North America were destroyed. In North America a nuclear physicist had found the bomb from its hiding place and disarmed it. Thus Canada, USA, Alaska, Mexico and Greenland were saved. Also the most northerly bits of Russia and Japan were not destroyed. Millions of human and mutant survivors moved to Mars. Also the terrorist group left for Mars to install the bombs in there.

There is water in Mars nowadays. It is frozen though, so people ice skate and ski a lot. They have a real artificial atmosphere that works well to be real.

The terrorist group was traveling in an ordinary passenger ship. They were eating when a mutant telepath who was moving to Mars and two friends of hers noticed the very powerful, even radiating, protection of the terrorist group. Jane, the other friend of the telepath Terry was also a telepath and the other, Mary, a very strong telekinetic. The terrorist group also had a strong telepath who noticed the two other telepaths near her. She sent telepathically a message to the other group members, and the group leader told her to get those people somehow into their room. The terrorist telepath then slowly and unnoticed took over Mary's mind. When they had stopped eating, Mary said that she needed to go to toilet, and the others went with her. After walking for a little while, Mary stopped and went in through a door. Terry and Jane were wondering what bathroom that could be. After they had all went in, the terrorist group locked the door and turned on the tele-interferers that work in a way that they interfere a telepath's powers, and so the telepath of the terrorist group could not control Mary's mind anymore. The terrorist group had a mutant who could turn herself or other things immaterial. The terrorist group intended to get rid of Terry, Jane, Mary and another mutant who had figured out their plans by phasing them into space through the spaceship wall. The mutant, whoever she was, started to move the four of them through the wall. Mary got an idea and caught an armful of air bottles from the walls. Terry and Jane sensed her intentions, and Terry grabbed a food-box with her. Jane managed to grab only some plastic box.

Now they were in space. Mary quickly formed a telekinetic force field around them and opened an air bottle. Mary noticed that she could not control the force field bubble much at all, just so that they would not get into a black hole or anything. About half a day passed before an asteroid ran into them, giving them a good speed into deeper space.

The mutant who had figured out the plans of the terrorist group was called Ceci and she could control lifeless things.

The air would last for long. The mysterious box Jane had caught kept inside of it nutrition pills that would last for another fifty years at least. On the other hand, Terry's "food-box" contained thousands of hologram movies. They surely would not be bored.

After a day, they got into a some sort of space continuum path and from there into a space continuum portal. Then they ran into a patrol ship that picked them in. They got into a strange space and a creature very much similar to a human being came in. It did not speak their language but since it was not a telepath, Terry could easily copy the language of the creature from its mind. The creature asked:

"Who are you, where do you come from and how in the world were you just floating on nothing in there?" Terry answered:

"I am Terry Kei, and we come from ...eh, it depends... and if you don't know what is a mutant, I can explain..." The creature wondered a few dozen other things after that, like how Terry had known their language.

After a few Earthling hours, they had made things clear. On the planet, where the human looking creatures came from, was a war going on. There were three kinds of people in there: two sides that were fighting against each other and a neutral side. The planet was like Earth but it had more water on it and fewer continents. The fighting sides did not care a damn about the neutrals. Every side had more advanced technology than the Earthlings. The neutrals were building a hypnosis machine with which they would get the fighting sides to believe that the enemy is gone and that they can start to live in peace and develop the science. This would go on for a hundred years until the old generation had died.

Terry, Jane, Mary and Ceci were the only ones on the planet who had natural superpowers. They wanted to know how is it going on in their solar system. The planet had so powerful devices that they could even find it some day.

They were lucky. The solar system was found only after a week of searching for it and it was quite near. Mars had disappeared. The terrorist group had apparently approximated the density of Mars much greater than it was, and so Mars remained there, decking the asteroid zone. On Earth, mutants and humans had started a war against each other again, some on this side and some on that.

Jane suggested that they would bring some mutants to the planet that the inhabitants called originally "Earth", but which Terry, Jane, Mary and Ceci had translated into their language as "Waterland". Ceci asked:

"But how're we going to get back into our solar system? The trip could last for who knows how long and there could be anything in there!"

"We'll go back the same route as we came here", Terry answered.

"Now who remembers that?"

"It remains in a telepath's memory if you pay the least attention to it. And even if there were mistakes, we have Jane here who has the same thing in her memory also."

They left with a big ship that did not actually travel with the speed of light, but faster than any telekinetic bubble. They went again through the space continuum portal and path ("What if it's one-way only?" – Ceci's comment) and arrived in the solar system after about ten Earthling hours. The ship was radar-protected so people would not notice them when they landed in Greenland where there still lived very few inhabitants. Terry, Jane, Mary and Ceci left searching for mutants – humans would be too unadaptable for the conditions of Waterland – who wanted to leave Earth. They could not go to Mexico, USA or the most southerly parts of Canada because the war was so cruel that no sane person would survive that.

They got 86 mutants to leave with them. They could not save Earth from destruction anymore.

They traveled back to Waterland and followed the situation on Earth until the planet finally was destroyed, it blew up like an atom bomb, into pieces.

To The Past With A Time Machine

My name is Jean Monroe and I'm an American. I have a rabbit whose name is Phoenix. It is the year 2125 and I'm 22 years old.

When I was born there was a terrible war: humans versus computers. The computers captured people (meaning that they built machines and robots and cyborgs and programmed them to catch the humans) and made cyborgs of them.

Cyborgs are partly machines, partly humans. There is living human tissue on the metal skeleton of a cyborg. The cyborg feels nothing. What it is programmed to do, it will do (for example, kill people). It can be destroyed this way: 1) burn 2) blow up 3) squish. The destroying will only work after the third procedure. In the burning its frame is destroyed, in exploding it is shattered to pieces, and in the third it is flattened. Not entirely though, but enough to make it shut down itself.

The war ended when I was 12 years old. It happened so that a cyborg had captured our leader and taken him before the Super-Leader-Intelligence-Computer. The leader reasoned with the computer and nowadays we live in a community made by the computers, and the computers have organized matters so that there is no hunger, no villains, no bullies, not too many people, nor war.

Now, after ten years, we have a time machine, among other things, but we can only use it if we have a special permission. I happen to have one.

I want to go see my birth. It is no problem, since I look exactly like my older sister when she was twenty or something. She was outside when I was born and was killed there. The others received news of her death only after half a day, so I won't be causing them any confusion. I alter time and location with the strap tied to either my belt or my wrist. I don't quite get it how it works, but when I press the on-button, a black portal appears before me. I enter the year and step through the portal. The device has power for three trips.

Now. The supreme computer and the president of our country are watching as I step through the portal. They close the portal. Suddenly I'm in the middle of the Fourth World War. There is hassle everywhere. I run along a corridor (caverns, caves and underground tunnels are acting as our hideouts) into the room, where I was born. Bah, will be born!

At the same time was born my best friend Clether. And we did not have any romantic relationships or anything, we were only good friends. He died of scarlet fever just a little while after the peace had been made.

I watch as I'm born, and suddenly I feel like throwing up. On the same second I vowed: I-will-not-have-kids. Period.

Then someone next to me yells, "Hey, get going! We need you on the playground!" (My sister was a good shooter).

I follow the man for some time and then enter an empty closet. I press the on-button and enter the digits 1, 9, 9 and 6. I step through the portal. Ouch! Whoops. I accidentally misprogrammed the location and dropped outside an egde of a forest in Canada.

I head for a city. I have a lot of old money with me. But, on the street, people are staring at me like something they have never seen. Well, on the other hand, they haven't! My clothing is really a bit weird, but not that weird! Or could it be the weather? It is winter and I'm standing on an alley wearing a vest, t-shirt, training pants and running shoes. My clothing isn't weird as it is, but quite different.

I go to a restaurant and order a pizza. It just happened to be the only dish I can comprehend. I, for example, don't get it what kind of a dish is french fries. I know France, but how french fries? Do these monsters murder and fry the French to get a good meaty meal? What about this hamburger? So Hamburg is the place these dudes get people from and chop them into stakes and put between a couple of rolls?

Ah, my pizza is here. I devour it and leave to search for a hotel. I spot a hotel and head for it.

Soon, while I still am on my way, I notice a youngster roughly the same age as me sitting in an alley. She's got a rabbit in her lap.

I go to her and say: "Excuse me. Your rabbit is nice. What's its name?" Just then I realize I left my own rabbit at home. "What's your name? Why are you here?"

She answers: "I'm Taina. The rabbit has no name. It just appeared there a moment ago. I'm here because I have no home and my parents are dead, and I don't even have a job."

At that instant I recognize the rabbit and say: "Hey, this is my rabbit! Thanks for picking it up. Where did you find it?"

"Right here. I didn't quite see it, I just heard a sound behind me and there it was. What's its name? How about yours?"

"My name is Jean Monroe. The rabbit is Phoenix. If you have no home, you can come with me to the hotel."

"Oh, thanks! Do you have lots of money? You could buy a house."

"I don't think I have quite that much, but I won't be staying for a long time, either."

"Where are you going?" I told her the whole deal about the future and the war, etc.

"...The president and the computer must have transferred my rabbit here to Canada..." I said.

"That can not be true! I don't believe it! Or... if you give me even one proof, I'll believe." Taina said.

"Here's one", I said and pressed the on-button in my belt. "EEK! AAH! What's that?! I'm not gonna touch it!" Taina yelled and was about to jump on a trash bin.

"It is a portal to another time and place, but not to another dimension", I said.

"Wheew! You're going... there?"

"Yes I am. I'll be around for a day or two."

Aah, those two days were like straight from a dream. We had a really good time.

"I'll be going now", I said. "I'll go outside the hotel and return to my own time. You can take my old money, if you want. I have no use for them."

"I don't want to", she answers. "I want to come with you. Your time sounds nice. Anyway, if I stay here, I'll freeze to death the next winter at the latest."

"I guess I'm not allowed to bring you to our time, but I believe they'll let you stay if your life's in danger. Let's leave soon and take these with us." I was talking about the clothes and food we had bought the day before yesterday. "The president will surely want to try this 'pudding' and this 'beer'", I added.

We left the town and arrived at the edge of the forest. I pressed the on-button and the black gateway, or portal actually, appeared before me.

"It won't hurt, right?" Taina asked.

"No, it's like being in an airplane without a 'seat belt'", I replied.

I programmed into the portal: The United States, Mississippi, 2125, and said: "I'll show you around the city a bit before we're going to my home, is that fine with you?"

"Yep", replied Taina. I took her hand, checked the date and we stepped through.

Then. It's hard to say, but I entered one zero too much into the date, like this: 21250!

We fell into some sort of corridor made of metal and immediately someone shot Taina in the head with a laser beam. Someone grabbed me. There was an incredible noise everywhere. The man who had grabbed me said: "Your friend fainted. You're not cyborgs or killers, are you? You came here with a time machine?"

"Ehe, aga, huh, heh, HUH?! WHAT!? LEMME GO! HELP!" I yelled. I was in panic. I got loose and ran off. After about half a second someone, apparently a cyborg, shot me in the shoulder and knocked me out.

I woke up. I was lying in some sort of a room and Taina was next to me. She was completely okay, and so in all its oddity was I. My shoulder didn't even hurt.

"Hey", Taina said.

"Huh? Do you know where we are? Why I'm not hurting? Where's my wound?" I asked.

According to Taina, there is a terrible nuclear war (humans versus computers, again) here, and humans have this healing potion that heals people really fast, and they live in caverns, caves and corridors of metal (like I as a kid). This "metal" is very hard; it can't be broken. And then the worst part: all the power of this place is consumed in the making of the healing potion or food! We can't get out even if the others wanted it too!

Here the difficult foes are cyborgs and killers. In this hideout of Mississippi there's this mutant who's a telepath and only she can tell killers from people. However, a killer can be turned on your own side (which is hard) as it listens to reason.

The mutant's name is Jen. She can telepathically contact for example me and hold back a human or a killer with her powers. The minds of killers and humans differ from each other only a bit. The mind of a killer, for example, is never dimmed by panic, and it doesn't much feel emotions otherwise.

I got stuck in the future with Taina. We both learned how to destroy cyborgs and killers. We learned how to fight. We learned how to live amid pandemonium, hunger, pain and suffering. It would've been boring in my home. Is this what I want? Do I want to live in a paradise, where everything is ready for us for all convenience, or in hell, a land of pain, suffering and challenges?

GALAKTISTA SÄKÄÄ

Oli aivan normaali välitunti yhdellä Calgaryn 500:n oppilaan yläasteella. 12–13-vuotiaat kiusasivat ketä eteen sattui, 14-vuotiaat kiusasivat tiettyjä erilaisia yksittäisiä tai pienissä omituisissa ryhmissä kulkevia tyyppejä ja 15–16-vuotiaat puhelivat keskenään ja typerimmät heistä kiusasivat nuorempiaan ja toisiaan.

Päivä oli normaali myös hiukan keskitasoa tyhmemmälle, hiukan keskitasoa "kovemmalle" ja paljon yli keskitasoa enemmän tyttöjä sisältävälle kahdeksan hengen 14-vuotiaiden ryhmälle (kaksi tyttöä), joka kiusasi yhtä luokkansa tyttöä ja tämän kaksosveljeä. Syyt siihen olivat tietenkin että he olivat omituisia, pitkiä ja sen lisäksi vielä uskomattoman hyviä koulussa, mutta eivät tietenkään saaneet mihinkään aineeseen täydellistä arvosanaa, koska muut kiusasivat heitä. Tähän edellämainittuun ryhmään kuului Willy, pomo, Joe, varapomo, Bert, läsö, Harry, pätkä, David, laku, Tony, normaali jäsen, Mary, tupakanpolttelija ja Laura, kaunokainen. Heidän kiusaamikseen joutuivat joka ainut päivä Kerrigan ja Regon.

Kerrigan ja Regon eivät yleensä olleet koulussa kiusaamisen takia, mutta pakkohan sinne on mennä. He olivat vaihtaneet koulua jo muutaman kymmentä kertaa, mutta eihän kenenkään raha ihan mihin tahansa riitä vaikka sitä hankkisikin laittomin keinoin. Tässäkin koulussa oli pakko pysyä kunnes oli taas tarpeeksi rahaa vaihtaa koulua.

Yhtäkkiä kuitenkin kesken välitunnin taivaalle ilmestyi jotain. Se oli ensinnäkin avaruusalus ja hillui siinä vähän aikaa. Sitten sieltä ammuttiin jotain kaikkia edellämainittuja henkilöitä päin – vain koska he olivat vaihteeksi sattuneet kaikki olemaan yhdessä kahdeksalla neliömetrillä. Mitä tahansa olikin ammuttu, se tainnutti heidät. Aluksesta tuli jonkinsorttinen poimintaväline, joka poimi kaikki tainnutetut nuoret ja hilasi heidät alukseen.

Tony heräsi. Hän oli pehmustetussa huoneessa. Hän nousi ylös ja näki Kerriganin ja Regonin, jotka olivat hereillä.

"Täydellistä!" hän sanoi ja alkoi potkia muita hereille. Kun kaikki olivat heränneet, Kerrigan ja Regon istuivat huoneen yhdessä nurkassa.

"Kivat sitte! Ootte teki meiät kivaan paikkaan saanu!" Willy huusi heille. "Te ootte ihan perseestä! Mikä hullujenhuone tää on? Ei mun täällä pidä olla vaan noitten kahen! Päästäkää meiät ulos! Hei!" Vastausta ei saatu. "Missä hitossa me ollaan?"

"Eksä just sanonu et hullujenhuoneella?" Mary kysyi.

"No missä tää perkuleen hullujenhuone on?" Kukaan ei sanonut mitään. "No?!" Eikä vieläkään. Willy kääntyi Kerrigania ja Regonia päin. "Missä vitussa me ollaan?!"

"Haluukko TOSIAAN tietää?" Kerrigan kysyi.

"No joo!"

"Miks helvetissä mä sen SULLE kertosin?"

"No koska se on sun syytäs!"

"Mikä muka?"

"No se että me ollaan täällä!"

"No eikä oo! Ei se oo kenenkään meiän syy! Tai sitte se on teiän syy! Mitäs parveilitte niin innokkaasti meiän ympärillä!"

"Teiätkö ne vaan halus?!"

"Tuntuu kyllä vähän enemmän että ne halus isoimman porukan pienimmällä alueella!"

"Mitä?"

"Säälittävää. Ei noi ymmärrä mitään", Kerrigan sanoi Regonille.

"No missä me ollaan?! Sä tunnut tietävän ny niin hirveesti!"

"Mitä mun hyödyttää kertoo kun ei mua kukaan kuitenkaan usko?"

"No ehkä voitas nauraa hienosti sun selityksilles!"

"No ei sitte!" He olivat hetken hiljaa. "Onks kellään tupakkia?" Mary antoi kaikille halukkaille tupakan. Kerrigan ja Regon alkoivat hekottaa nurkassaan.

"No mitä ny?!" Joe tiuskaisi.

"No ei mitään! Heh heh! Polttakaa siinä vaan!" Kerrigan hekotti. Tupakat syttyivät ja samantien seinästä tuli joku vaahtosammuttimen tapainen ja sammutti koko joukon. "Hah hah haa! Heh heh!" Kerrigan jatkoi.

"Mitä vittua tää on!?"

"No eiköhän tää oo joku tupakanvastanen kamppanja tai jotain", Kerrigan mutisi.

Hetken kuluttua seinästä lensi jotain ja se osui Joea selkään.

"AI! Mitä per..." Joe kaatui lattialle eikä liikkunut enää.

"Kuoliko se?" Harry kysyi.

"Toivotaan niin!" David sanoi. Katosta tuli joku poimintaväline ja se poimi Joen ja nosti hänet ulos huoneesta.

"No kivat sitte! Mitäs toi oli?" Willy katsoi Kerriganiin. "Mitä?!" Kerrigan oli hiljaa. "No ei sitte!" He olivat hiljaa.

Myöhemmin myös Mary, Tony, Harry ja Regon poistettiin huoneesta äskeisellä tavalla. Mitään ei oikein voinut tehdä, mutta sitten, kun Kerrigania ammuttiin "nukutuspiikillä"...

"AI!" Kerrigan kiskaisi piikin selästään. Hän ei kaatunut eikä pyörtynyt eikä mitään.

"Höh? Mitäs tää ny on?" Willy sanoi.

"No, ei mitään, mulla on vaan parempi immuniteetti kun teillä! Ja ihan niinku te tietäisitte mitä immuniteetti tarkottaa!"

"No mitä sitte?"

"No, mä en just paljoo sairastu, mä paranen aika nopeeta eikä mikään aine just vaikuta muhun!"

"No mistä vitusta se si johtuu?!"

"Koska mä oon parempi kun te! Mua on geenimuunneltu ja teiän kavereille tehään kans sama, varmaan teillekki! Mut ettehän te sitä usko!"

"No ei tosiaan uskota! – –" Ihan yhtäkkiä yhteen seinään aukesi ovi ja sieltä tuli joku avaruusolio.

"Ihan tiedoksenne, toi on 'lääkäri' ja toi alienilaji on qw'esia! Eikö sillä ookki söpöt sukuelimet?" (Olion iho oli läpinäkyvä, ja lajin kulttuuriin kuului esitellä sukuelimiä (varsin ihmisen tapainen laji!) varsin näkyvästi.)

"Onks TOI sen "elin"?!" Willy kiljahti.

"Ei... se on niinku..." Kerrigan päästi suustaan jonkun omituisen äänteen. Olio ymmärsi sen, esitteli elintään oikein ylpeillen ja ampui sitten Kerrigania uudestaan jollain vähän erilaisella piikillä. Se ei kyllä osunut. Muutaman turhan yrityksen jälkeen olio otti esille jonkun aseen ja ampui sillä. Se oli sädease, ja se levisi tosi laajalle, muttei kuitenkaan osunut Kerriganiin eikä Lauraan, joka oli seinän vieressä. Muut menettivät tajunsa. Kerrigan hyökkäsi olion kimppuun. Kerrigan otti olion piikkiaseen ja ampui sitä sillä. Olio meni tajuttomaksi. Kerrigan aikoi häipyä.

"Hei!" Laura sanoi. "Entäs mää? Entäs Willy, Bert ja David?"

"Helvettiin sää ja sun kaveris." Kerrigan häipyi. Laura yritti mennä perässä, mutta ovi sulkeutui ennen kuin hän ehti ulos siitä. Tajuton olio nostettiin pois samalla tavalla kuin Joe, Mary, Tony, Harry ja Regon.

Hetken kuluttua Willy, Bert ja David alkoivat heräillä. Kun he olivat heränneet, huoneen yhden seinän läpi lensi yksi olio. Seinä oli jotain lasia. Kerrigan oli pamauttanut sen siitä läpi.

"Mikä hiton friikki SÄÄ ny oot!?" Willy huusi.

"Ihminen!" Kerrigan huusi. "Senki luuseri!" Hänellä oli miekka ja jonkinlainen sädease. Hän iski seuraavaan seinään reiän ja meni sisään. Laura, Willy, Bert ja David tulivat ulos edellisestä huoneesta ja seurasivat häntä. Kerrigan oli nyt huoneessa, jossa muut olivat. Joe, Mary, Tony ja Harry olivat jonkinlaisilla tutkimuspöydillä käsiteltyinä (eli, pestyinä, alastomina ja ajeltuina), ja Regonia oltiin juuri käsittelemässä. Kerrigan nirhaisi Regonia käsittelevää oliota, joka kaatui lattialle.

"HUH! Kattokaa Harryn kaluu!" David huusi.

"Ooooh! Hah hah!"

"Jeesus!"

"Hitto! Kattokaa Maryn päätä!"

"HAAAHAAAH HAAH AH uh, hihihi hih...!"

Sillä välin kun Laura, Willy, Bert ja David irvailivat muiden fysikaalisia ominaisuuksia, Kerrigan puheli veljensä kanssa herätettyään tämän.

"Kuule... mä voisin ny tehä susta telepaatin, niinkun mää... mut mä en oo ihan varma mitä nää koneet tekee. Sen mää tiän et ne saa sen mutaation aikaan, mut mä en tiiä minkä mutaation... ettota..."

"Älä välitä... voithan sä aina tappaa mut jos jotain karseeta sattuu..."

"No huh... me makaan tohon." Regon meni makaamaan jollekin petille, joka oli metallisäikeiden ympäröimä. Kerrigan sääteli laitetta vähän. "Hei, täällä on valmis telepaattivalinta! ...Ääh, testaamaton... vaarallinen... epäsuositeltavaa... oletko varma... varmistus... käynnistä... oletko varma... – Sairasta!" (Tietokoneet!) Kerrigan käynnisti koneen. Metallisäikeet alkoivat hehkua ja pyöriä petin ympärillä.

"Mitä hittoo?!" Muut jättivät hetkeksi toverinsa rauhaan. "Mitä sä hommaat?" Willy kysyi.

"Mitä mä en hommais", Kerrigan vastasi. Peti vetäytyi pois metallisäikeiden keskeltä ja Regon jäi kellumaan magneettikenttään. Häntä ei näkynyt enää kunnolla, koska säikeet pyörivät niin lujaa.

"Hitto, mitä sä oikein teet sille? Sehän on sun veljes! Ooksä ihan hullu?" Laura hökälehti.

"Mä teen siitä telepaatin! Riittikö?"

"Telepaatti!? Mikä hit...?" David sanoi. Kerrigan heitti yhtäkkiä miekkansa pois ja osui johonkin olioon. "Mikä on telepaatti?"

"No se on semmonen joka lukee ajatuksia ja niin pois päin. Mä oon jo valmiiks semmonen."

"MITÄ!?" Willy huusi. "Ei o totta! Ei telepatiaa oo olemassakaa!"

"Ei vai? Haluutteko näytön?"

"Kuhan et tongi meiän päitä!"

"Ei niissä oo mitään tongittavaa! Kattokaa ny ku mä herätän Maryn." Mary heräsi.

"Hö?"

"Voi vittu!" Mary huusi. "Missä vitussa mun vaatteet on?! Mun TUKKA! AAAGGGHHH!"

"Telepaattinen illuusio..." Kerrigan katsoi Maryyn ja muut näkivät tämän täysin pukeutuneena, hän näytti siltä miltä oli aiemmin näyttänyt.

"Mikä hiton telepaatti ja mikä hiton illuusio?" Laura mutisi. "Mikä friikki..." Kerrigan poisti illuusion ja Mary näytti taas nakulta ja kaljulta.

"Huh? Onkse ny oikeesti alasti vai ei?" Willy kysyi. Kerrigan oli enemmän keskittynyt Regoniin, joka näytti olevan valmis. Peti meni säikeiden sisään, ja nämä taas lakkasivat pyörimästä. Kerrigan aisti heti, kuinka Regonin mieli laajeni, kun magneettikenttä ei enää ollut sen tiellä. Muutkin huomasivat sen.

"Äääk! Mitäs hittoo tää ny on?!"

"Aaah, sä oot telepaatti! Onko kivaa?" Kerrigan kysyi veljeltään. Joe ja Tony heräsivät.

Qw'esiat olivat saaneet oman pikku miniarmeijansa valmiiksi ja lähettäneet sen tainnuttamaan nuoria. He saapuivat seinän läpi ja ampuivat Maryn tajuttomaksi. Sitten he kaikki pysähtyivät ja lysähtivät maahan.

"Mitäs toi ny oli?" Willy kysyi.

"Sähkömagnetismia", Regon pulisi. Hän näytti vähän sekavalta, eikä ihme, olihan hän juuri saanut kyvyn lukea muiden mieliä, ja sitä ei voinut edes sulkea pois. Ja sitä paitsi vieraan lajin ja kulttuurin ajattelutapa otti vähän päähän muutenkin.

"Kyä siihen tottuu", Kerrigan sanoi. Huoneeseen alkoi tulla kaasua. Qw'esiat olivat siis päättäneet käyttää hienostuneempia (muttei tosiaan paremman hajuisia!) tainnutustapoja kuin väkivaltaa. Kerrigan kiskaisi äkkiä miekkansa sen olion ruumiista johon oli sen heittänyt ja alkoi silpoa seiniä. Kahden seinän jälkeen qw'esiat eivät enää tuhlanneet kaasua omaan miehistöönsä, ja se oli jo muutenkin turhan laimeaa, haisten kuitenkin universaaliselle pierulle.

"Hyi helvata! Mistä tää on kotosin!?" Laura huusi.

"Yyyyhh! Sairasda!" Joe sanoi pidellen nenäänsä.

"Jonkun suolesta tää on tullu", Bert mumisi. Kerrigan ja Regon lähtivät juoksemaan käytävää pitkin.

"Hei! Minnekkä vittuun te ootte menossa!?"

"Me häivytään täältä!"

"Venakkaa ny vähän!"

"Häh?! Luulettekste TOSIAAN, et me niinku otettais TEIÄT mukaan?!"

"No..."

"Hitto! Ehkä voitas HARKITA sitä JOS te ETTE ois kiusannu meitä! Me lähetään hävittäjäaluksella takas kotiin ja räjäytetään tää paikka ja teiät paskaks!"

"Ei! Vittu, ette te voi!"

"Ai eikö?!" Kerrigan ja Regon juoksivat pois. He etsivät jostain hävittäjäaluksen, asensivat varastosta löytämänsä pommin ja häipyivät.

Qw'esiaiden emoalus räjähti hienosti ja alkoi tippua päin... Hetkinen! ...niiden kotiplaneettaa!

"Ollaanksme hitto vie qw'esiaiden aurinkokunnassa?! Ei voi olla!" Regon huusi.

"Hitto, ei tän hävittäjän polttoaine ikinä riitä kotiin saakka..."

"Miksei täällä vois olla huoltoasemia niinkun Maapallolla?"

"Hyvä että universumi pääsi eroon niistä kaheksasta paskapäästä!"

"Nii just!"

"Hei, universumista puheen ollen, Tän galaksin keskipiste on tuolla päin. Sinne ei mee montaakaan tuntia matkaa jos me mennään huippunopeutta ja käytetään tota madonreikää!"

"Mitä me tän galaksin keskipisteessä? Mehän jouduttas vaan ikuseen ulottuvuushyppelyyn eikä ikinä päästäis pois sieltä..."

"Onko parempia ehotuksia? Ainaki meillä on mahollisuus nähä meiän kummatki vanhemmat elossa ja tappaa tyhmiä tyypejä."

"No ääh..."

"Ulottuvuushyppelyä... Tätä mä oon AINA halunnu!"

"Entäs äiti?"

"No, mei ikinä päästäis kotiin täältä... Ehkä se tapaa joskus jonkun vaihtoehtosen version jommastakummasta meistä... Jos me tullaan takasin tähän ulottuvuuteen niin me ollaan aina vaan siellä keskipisteessä."

"Ääh... Mut mite– – Mikä HITTO toi on?!" Ulkona näkyi joku avaruusaluspallo jonka halkaisija oli parikymmentä kilometriä. "Voi... Kenen toi on?"

"Mä en tiiä! Älä ammu sitä! Ehkä sei tapa meitä!" Palloaluksesta tuli vetosäde, joka veti heidät alukseen. He menettivät tajunsa.

He heräsivät jossain tavattoman suuressa, luultavasti pallomaisessa tilassa. Siitä tuskin sai selvää, mutta "huoneessa" oli ainakin ikkuna, josta näkyi avaruus, ja käytävä, joka vei pois sieltä. Siellä oli myös joku valtavan suuri olento, suurinpiirtein ihmisen muotoinen. Se istui jollain "tuolilla". Paikka oli hyvin pimeä. Yhtäkkiä iso olio avasi silmänsä. Ne hohtivat keltaisina. Se liikkui vähän, aivan kuin katsoakseen Kerriganiin ja Regoniin. Hetken kuluttua se puhui englantia kovalla ja jylisevällä äänellä.

"Minä olen Galactus! Tarvitsen itselleni apulaisen, joka etsisi minulle syötäviä ja elinvoimaisia planeettoja!"

"Voi hitto!" Kerrigan sanoi Regonille telepaattisesti. "Se on Galactus, planeettojen syöjä! Mä luulin että se oli pelkkä taru!"

"Kala-mikä?" Regon vastasi.

"Suostutteko vapaaehtoisesti olemaan palvelijoitani siitä hyvästä, että pelastin henkenne?" Galactus jatkoi.

"Öh, me oltais kyllä päästy tän galaksin keskipisteeseen!" Regon sanoi.

"Älä ny hullu..!" Kerrigan ajatteli Regonille.

"Madonreikä on vaihtanut paikkaansa. Ette te sinne olisi päässeet."

"Oltaspas!"

"Älä väitä luonnonvoimaa vastaan, tai saat tuntea sen mahdin!"

"Jaa häh? Hei, hiekkamyrskyä tässä kaivattaiski!" Samassa Regon leimahti. Hänen ihonsa ja vaatteensa paloivat rei'ille. "AAAGGHH!"

"Voin tuhota teidät, jos ette miellytä minua. Opitko läksysi, surkea maan matonen?"

"Ja se vielä solvaa mua! Aaah! Mä en kyllä tolle oo mitään velkaa! Ai! Ai!" Regon ajatteli Kerriganille. Kerrigan oli hiljaa.

"Suostutteko olemaan palvelijoitani ja etsimään minulle planeettoja syötäväksi? Annan teille siihen tarkoitukseen voimia, jotka ylittävät unelmannekin ja auttavat teitä planeettojen löydössä." Kerrigan ja Regon olivat hiljaa. Regonia houkutti ajatus voimista, jotka ylittäisivät hänen unelmansa, mutta Galactuksesta hän ei paljoa välittänyt. Kerrigan pelkäsi, koska kauhutaru, josta hän oli kuullut, olikin nyt yllättäen totta. Häntäkin houkuttivat voimat, mutta palvelijana olosta hän ei pitäisi.

"Olen päättänyt, että teistä tulee palvelijoitani. Olen sitä mieltä, että teidänlaisenne lapset eivät halua heittää hukkaan elämäänsä. Kerrigan, ota vastaan nämä voimat ja tarpeelliset tiedot tästä maailmasta." Galactus osoitti sormellaan Kerrigania, ja siitä tuli ohut säde, joka osui Kerriganiin. Regon tunsi telepaattisen siteensä kautta, kuinka Kerriganin telepaattiset voimat, ja muutkin voimat, kasvoivat lähes tähtitieteellisiin lukemiin. Sitten oli Regonin vuoro. Regon vastusti ensin vähän sädettä, mutta se ei hyödyttänyt mitään. Kuitenkin saatuaan voimansa Regon piti niistä niin paljon, ettei vaihtaisi niitä juuri mihinkään. Myös Galactuksen äsken aiheuttamat vammat olivat poissa.

Nyt he tiesivät, mikä tämä alus oli, mitä Galactus täsmälleen ottaen teki ja muita hyödyllisiä tietoja. He olivat saaneet voimia, jotka olivat yliluonnollisia ja tulevaisuuden tieteenkin selittämättömissä. He pystyivät nyt olemaan hengittämättä ja syömättä, he pystyivät lentämään ja tekemään kenttiä ja liikuttelemaan asioita ajatuksen voimalla. He olivat lähes kuolemattomia, kuten Galactus itse.

"Muistakaa, jos petätte minut, otan teiltä voimanne pois ja tuomitsen teidät kuolemaan! Onko tämä selvä?" Kerrigan ja Regon olivat hiljaa ja peloissaan. "Menkää nyt, lapset, ja etsikää minulle planeetta syötäväksi! Galactuksella on nälkä!"

"Itteasiassa mä tiedänki valmiiks yhden syötävän planeetan", Regon sanoi.

"Mene sitten ulos ja johdata minut sen luo. Sinä Kerrigan voit jäädä tänne tai mennä etsimään seuraavan planeetan." Regon meni ulos ja Kerrigan jäi seisomaan paikalleen. Regon lähti matkaan alus perässään johdatellen sitä qw'esiaiden kotiplaneetalle.

Sinne tultuaan Kerrigan ja Regon asensivat laitteet, jotka muuttivat planeetan Galactukselle sopivaksi energiaksi. Planeetta asukkaineen tietenkin tuhoutui täysin.

Sen jälkeen Kerrigan ja Regon lähtivät etsimään lisää planeettoja Galactuksen käskeminä.

He lentelivät viikkoja avaruudessa löytäen yhden syötävän pikkuplaneetan, jolla ei ollut "älyllistä" elämää.

He eivät pitäneet palvelijoina toimimisesta, mutta eivät enää mistään hinnasta halunneet menettää voimiaan. He pohtivat, josko voisivat "erota" Galactuksen palveluksesta, mutta heitä pelotti miten hän suhtautuisi siihen.

Jonkin ajan kuluttua he päättivät kysyä sitä. He olivat löytäneet syötävän planeetan jälleen kerran, ja Galactus oli tyytyväinen, koska he löysivät niitä niin nopeasti.

He olivat kumpikin Galactuksen aluksessa, kun tämä oli menossa kohti syötävää planeettaa.

"Teillä on jotain tärkeää asiaa minulle. Kertokaa se välittömästi", Galactus sanoi.

"Joo", Kerrigan sanoi. "Me haluttais erota sun palveluksesta. On meiän luonnon vastasta, että me ollaan palvelijoita. Me haluttais olla vapaita."

"Minä en katso sitä kovin suopeasti."

"Mutta me ei haluta menettää meiän voimia."

"Te olette olleet parhaita planeetanlöytäjiä mitä minulla on ollut. Ja vaikka olettekin palvelleet minua vasta vähän aikaa, kunnioitan sitä. Saatte mennä, ja pitää voimanne. Mutta muistakaa, jos koskaan olette minua vastaan riittämättömin syin, tuhoan teidät!"

"Selvä, mestari", Kerrigan sanoi peloissaan. He asensivat vielä laitteet yhteen planeettaan ja lähtivät sitten pois.

"Minne me ollaan menossa?" Regon kysyi.

"Kotiin, tietenki. Sähän se kuukausi sitte olit huolissas jos me ei ikinä nähtäs äitiä enää." Regon oli hiljaa.

He tulivat myöhemmin Maapallolle. Mikään ei ollut muuttunut. Mikä olisikaan, muutamassa viikossa? Heidän äitinsä oli Whitehorsessa tutkimusassistenttina. Ja hän tosiaan yllättyi nähdessään lapsensa elossa.

"Missä te oikein ootte olleet?" äiti kysyi.

"Se on tosi pitkä ja kaukaa haettu juttu", Kerrigan sanoi. He jatkoivat elämää Maapallolla, kunnes heidän äitinsä ja myöhemmin saamansa kaverit kuolivat. Sen jälkeen he lähtivät jälleen avaruuteen, tällä kertaa etsimään seuraavaa taruolentoa, Feenix-voimaa, joka on vielä voimakkaampi kuin Galactus, mutta ei käytä ravinnokseen "viattomia" olioita. Kuka tietää, onko se totta ja löytyykö se?

Avaruusalus

Kolmas maailmansota, mutanttisota, oli loppunut vuonna 2016. Sen seurauksena suurinpiirtein puolet Maapallon mutanteista oli kuollut – plus tietenkin satojatuhansia ihmisiä. Jos nyt olisi ollut kuin sata vuotta sitten, mutantit olisi pistetty leireille. Mutta ei, nykyajan menetelmät ovat "parempia". Heidät pakkosopeutettiin normaalien ihmisten yhteiskuntaan, mikä tarkoittaa, että he eivät saa erikoiskohtelua – ainakaan siihen parempaan suuntaan, vaikka se olisi melkein välttämätöntä heidän paremman älykkyytensä vuoksi – mikä ei tietenkään koske kaikkia mutantteja, mutta ainakin suurinta osaa.

Tavalliset ihmiset pakottivat mutantit käyttämään pantoja, jotka sulkivat heidän yliluonnolliset voimansa. Oli sitten niitäkin mutantteja, joiden voimia ei voi "sulkea". Heidät pakotettiin käyttämään pantoja, joihin voi antaa sähkösokkeja. Mutantit saavat ottaa pannat pois, mutta eivät mielellään yleisillä paikoilla.

Mutantit saivat syrjintää osakseen joka ikisessä Maapallon kolkassa. Ainoa, harvinainen poikkeus oli iso New Yorkin kaupunki Yhdysvalloissa, jossa kukaan ei välitä mistään mitään. Siellä mutantit saavat olla ilman pantoja, he saavat kykyjään vastaavaa koulutusta ja pääsevät sen mukaisiin työpaikkoihin. Matkassa on yksi pieni mutka. New Yorkiin ei pääse noin vain. Pelkästään Yhdysvaltoihin tai Kanadaan päästäkseen tarvitsee ties mitä erikoislupakirjoja, pari miljoonaa dollaria tai oman avaruusaluksen, puhumattakaan siten New Yorkista. Sinne pääseminen on lähes mahdotonta.

Kim Gillian, nuori kanadalainen pakolaismutantti, oli muuttanut vanhempiensa mukana Kanadasta Venäjälle sodan riehuessa Pohjois-Amerikassa. Kun sota loppui, Kim oli seitsemän ja hänet olisi pitänyt saada kouluun. He eivät kuitenkaan päässeet takaisin Pohjois-Amerikkaan raha-asioiden takia. Venäjällä pysyminenkään ei olisi kovin viisasta, sillä sodan jälkeen Venäjä oli sekä fyysisesti että ekonomisesti raunioina. He lähtivät Brittein saarille, Englantiin, lähinnä sen takia että Kim osasi puhua vain venäjää ja englantia. He asettuivat asumaan johonkin pikkukylään.

Oli kesäloma. Oli kulunut kuusi vuotta siitä kun Kim oli muuttanut Englantiin. Hän oli läpäissyt alemman asteen pääkoulutustason ja siirtyisi seuraavana vuonna ylemmälle asteelle, eli toisinsanoen: vielä neljä vuotta kärsimystä ennen vapaaehtoista toisen asteen koulutusta.

Pari kuukautta sitten Kimillä oli ollut ongelmia vahvistuneen telepatiansa kanssa, ja hänellä oli uusi panta, joka teki hänet enimmäkseen apaattiseksi. Kim ei varmaankaan sillä hetkellä olisi voinut vihata pantaa enempää. Hän oli myös paljon ketterämpi kuin normaalit ihmiset.

Kim istui puussa piilotellen muita lapsia ja nuoria, jotka kiusasivat häntä ilman mitään muuta syytä kuin se, että hän oli mutantti, ja vieläpä jenkkimutantti. Eikä kukaan välittänyt siitä, että Kim ei oikeastaan edes ollut yhdysvaltalainen, vaan kanadalainen.

Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi jotain. Se kiinnitti kaikkien huomion. Kim katsoi ylös puun lehtien läpi. Se oli ...avaruusalus? Mitä?

Alus alkoi laskeutua laajalle ruohokentälle. Lähes kaikki ihmiset tulivat ulos taloistaan, paitsi ne, jotka pelkäsivät hirveästi "ufoja". Kim hyppäsi alas puusta ja meni katsomaan, pysytellen kuitenkin vähän kauempana muista.

Alus laskeutui ja sen oviaukko aukesi. Sieltä asteli alas joku sotilas (ihan tavallinen tyyppi).

"VAU!" huusi yksi poika, joka oli ollut Kimin luokalla. "Mikä toi on? Se on vähän siisti!"

"Jaa mikä? Ai, tämä. Niin onhan tämä alus hieno, eikö vain?" aluksen kuski sanoi. "Se on ihan ensimmäinen Maan avaruusalus. Tosi hieno."

"Miltä se näyttää sisältä?" poika, Tony, kysyi.

"Mitä? Enhän minä voi näyttää! Tämä on salainen alus!"

"Just tulit siihen taivaalta! Kaikkien on ollu pakko nähä sut!"

"Ai jaa. No, niin se varmaan on. No, voin minä vähän esitellä tätä. Kuka haluaa tulla?"

Kim näki heti, että mies on aivan pöpi. Tyyppi oli varmasti varastanut koko aluksen. Mutta hän aikoi kuitenkin esitellä sitä. Jos Kim näkisi, miten se on tehty, hän voisi ehkä vanhempiensa kanssa rakentaa oman.

Jo seitsemän lasta ja nuorta oli mennyt alukseen.

"Vielä mahtuu yksi mukaan kierrokselle! Kuka haluaa?" Muut lapset tuntuivat epäröiviltä. He eivät oikein halunneet mennä. "Jaa. No, ei sitten." Mies käänsi selkänsä ja alkoi sulkea oviluukkua.

Kim juoksi ja otti vauhtia. Hän hyppi ihmisten välistä oviluukun päälle, kiskoi pantansa pois päästään ja heitti sillä yhden pikkukakaran äidin tajuttomaksi.

"Ai hei, kidi. Muutit vai mielesi?" Kim kääntyi mieheen päin.

"Öh, joo. M – –" hän sanoi, mutta mies keskeytti hänet.

"Menepäs tuonne hissiin. Minä tulen heti kun olen saanut tämän ilmalukon kiinni." Kim meni hissin ovelle.

"Mitä! Tuliko toiki mukaan?!" Tony kysyi.

"Toi mies kisko mut takista sisään!" Kim sanoi.

"Hitto, ei varmana. Sää valehtelet!"

"Missun pantaki on?!"

"Lopettakaa tuo riitely. Menkääs hissiin", mies sanoi, työnsi Kimin sisään ja sulki oven. Samassa hissiin alkoi virrata kaasua. Kaikki hätääntyivät.

"Hitto että te ootte tyhmiä!" Kim huusi. Melkein heti kaikki muut paitsi Kim olivat menettäneet tajunsa, mutta se alkoi vaikuttaa häneenkin. Kohta hänkin kaatui tajuttomana muiden päälle.

Kim heräsi. Hän nousi ylös ja katsoi ympärilleen. Kaikki muut, myös mies, makasivat tajuttomina lattialla. Kim tunnisti kaikki lapset. Tony, ala-asteen jengin johtaja, joka oli kiusannut häntä siitä asti kun hän tuli Englantiin, Gert, joka hänkin oli Kimin luokalla. Hänkään ei kyllä paljoa Kimistä välittänyt. Yksi Kimin ikäinen, Jean, joka oli kiusattu niin kuin Kimkin, tosin ei häntä niin paljoa kiusattu kuin Kimiä. Kaksi viidesluokkalaista, Eric ja Thomas, jotka kumpikin kuuluivat em. jengiin. Thomas on "nero", ja häntäkin kiusataan vähän koulussa. Anna, joku kolmasluokkalainen, kamalan tylsä ja selvästi inhosi mutantteja, ja Rita, tosi "makee" ekaluokkalainen. Yhteensä heitä oli siis yhdeksän, mies, neljä poikaa, kolme tyttöä ja Kim, joka ei mutanttiutensa takia (tosi harvinaista) ollut oikein kumpaakaan sukupuolta.

Kim lähti äkkiä pois paikalta. Hän tutki alusta vähän aikaa. Hän löysi ikkunan josta näkyi ulos. Siitä näkyi vain avaruutta ja... Maapallo?

"VOI HELVETTI!" Kim huusi. He olivat avaruudessa. Maapallo näytti kamalan pieneltä. He olivat tosi kaukana siitä. "Voi hyvä paska...!" Kim jatkoi matkaansa nopeammin.

Hetken kuluttua hän huomasi telepaattisesti, kun muut alkoivat heräillä. Hän ei halunnut enää nähdä muita. Hän meni radiohuoneeseen ja pisti oven lukkoon.

Kim oleili radiohuoneessa pari tuntia. Hän alkoi tylsistyä, ja alkoi huvin vuoksi etsiskellä radiokanavia. Hän löysikin pari, mutta ne olivat aivan surkeita. Seuraavaksi radiosta kuului ääni: "...kuulette tämän. Älkää menkö paniikkiin. Tämä kuuluu aluksessa radiohuoneesta. Jos kuulette tämän, olette vääntäneet asemanetsijänappia. Asettakaa taajuudeksi 4589,63. Asemanetsijänapin vieressä on mikrofoni, jossa on nappi varressa. Painakaa sitä. Siitä mikrofoni menee päälle. Ja kun se on päällä, painakaa asemanetsijänapin vieressä olevaa sinistä nappia. Niin saatte yhteyden minuun. ..."

"Ai, ne aikoo siis pelastaa meiät. Joo hei", Kim ajatteli ja teki niin kuin radio oli neuvonut. Sitten hän sanoi mikrofoniin: "No, kuulettekste? Mää tein täälä radioyhteyden sinne missä te nyt sitte ootteki. Te ette tietenkään voi puhuu mulle ennenkun mä annan mikrofonivuoron teille. Nonii, mä painan tota sinistä nappia uusiks ni etteköhän te sitte voi puhuu mulle." Kim painoi sinistä nappia uudestaan. Seuraavaksi mikrofonista kuului radion miehen ääni:

"Luojan kiitos! Olettehan kaikki terveitä siellä? Eihän ketään puutu? Toimi niinkuin teit äsken", ääni sanoi ja Kim kuuli mikrofonin suhahtavan.

"Joo, ollaan me hengissä. Mut miten me päästään pois täältä?" Kim antoi vuoron miehelle.

"Odota vähän. Eikö siellä teidän kanssanne ollut yksi mutantti?"

"Joo, mää."

"Sinäkö? No, voisitko antaa tämän jollekulle muulle?"

"En."

"Mikset?"

"Ne on lukinnu mut tänne."

"No, voisitko huutaa heille oven läpi?"

"Ei ne kuule. Mä oon ihan tosissani yrittäny monta kertaa mut ei ne kuule. Mä tiiän et nei kuule koska ne ei huutele mulle ton oven läpi. Jätti varmaan mut tänne kuoleen."

"Odotatko hetken?" mies kysyi. Hän ei antanut vuoroa Kimille. Hetken kuluttua hän puhui taas. "Siinä ovessa ei ole äänieristeitä. Huudon pitäisi kuulua läpi. Yritä uudestaan." Nyt hän antoi vuoron Kimille.

"Ei ne kuule. Mä tiiän et tätä alusta ohjataan tästä huoneesta. Te voitte kertoo mulle miten tätä ohjataan."

"Et sinä osaa."

"No, ainakin paremmin kuin noi muut! Mä tunnen ne. Ne ei osaa ohjata tätä. Mitä mää ny näin, ni me ollaan menossa aurinkoo päin aika kovalla vauhdilla. Te ette ikinä ehdi opettaa niille tän aluksen ohjaussysteemiä. Mä opin nopeesti. Mä voin ohjata tän takas kotiin."

"Onko sinulla panta?"

"Tietty on, mut mitä hittoo se tähän kuuluu?"

"Sinä heitit sen pois kun hyppäsit alukseen."

"Ne pisti mulle uuden."

"Sillä aluksella ei ole yhtäkään pantaa." Kim huomasi joutuneensa umpikujaan valheillaan. "Avaa se ovi ja pyydä joku muu puhumaan."

"Miksettete LUOTA muhun? Mä oon ihan yhtä hyvä kun noi muutki! Ja mulla on kaiken lisäks paremmat mahollisuuvvet oppia tän aluksen ohjaussysteemi nopeemmin kun noilla muilla!"

"Sinä valehtelit, ja aika paljon. Emme me luota sinuun. Olet vaikka saattanut tappaa ne muut."

"Emmää ketään tappais! Emmää ees pysty siihen!"

"Vanhempasi kertoivat, että sinulla on armeijan veitsi mukanasi."

"Se on ittepuolustukseks! Ei tyhmien tyyppien tappamiseen!"

"Emme me voi luottaa sinuun. Jos kaikki muut lapset haluavat sinun ohjaavan, sitten sinä saat. Mutta ei muuten. Pistän tämän mikrofonin niin, että minä saan päättää kumpi puhuu. Nyt sinun puheesi kuuluu koko ajan tänne." SHHSHS, mikrofoni suhisi kun vuoro vaihtui Kimille.

"Te hullut!" Te tapatte meiät kaikki!" Kim huusi. Hän oli tosiaan mennyt vähän liian pitkälle pienten valkoisten valheidensa kanssa. "No älkää sitte kertoko mulle miten tätä ohjataan! Kyllä mä ittekki osaan tätä ohjata! Mitä jos mä irrotan tän osan tästä aluksesta ja tuun kotiin yksin?!" Kukaan ei vastannut. Kim jäi istumaan lattialle, ja nukahti vähän myöhemmin.

Hän heräsi, kun joku räpelöi lukkoa ulkopuolelta.

"Voi ei!" hän ajatteli. Samassa lukon räpelöijä sai oven auki ja paukautti sen seinään.

"Nonni, mutsku! Mitä sä oikein luulit, et sä voisit olla täällä ikuisesti vai? Älä yritä! Sitä paitti täähän on radiohuone, täältä voi ottaa yhteyden Maahan!" Tony sanoi.

"Täällä on yhteys valmiina. Sitokaa se mutantti ja..."

"Mitä?!" Kuului toinen ääni radiosta. Kim tunnisti sen. Se oli hänen äitinsä. "Toi menee v – –" vuoro vaihdettiin alukselle.

"No, sidotaan toi mutsku!" Tony sanoi ja painoi Kimin maahan. Kim oli peloissaan eikä voinut auttaa itseään. Gert, Eric ja Thomas toivat narua ja sitoivat hänet patjaan, jonka he olivat löytäneet aluksen nukkumistiloista. Anna ja Rita katselivat vierestä. Jean kuitenkin puuttui. Häntä ei näkynyt.

Eric ja Gert raahasivat Kimin johonkin makuuhuoneen tapaiseen tilaan ja jättivät siihen. Siinä hän sitten makasi arviolta kuusi tuntia.

Kim keskittyi ja antoi ajatustensa harhailla aluksessa. Hän ei löytänyt miestä mistään. Hän näki Gertin mielestä, että mies oli kuollut ja he olivat heittäneet tämän ulos ilmalukosta. Kimin mieli palasi takaisin hänen kehoonsa ja nukahti.

Kim heräsi, kun joku tuli sisään ja kumartui hänen viereensä. Se oli Jean.

"Oo hiljaa. Mä päästän sut pois siitä", hän sanoi ja alkoi irrottaa naruja Kimin ympäriltä. Kohta Kim oli vapaa. Hän katsoi Jeania ja sanoi:

"Kiitos. Mut... miks sä päästit mut..?"

"Mä oisin joka tapauksessa päästäny sut, mut... Sun pitää saada tää alus kotiin. Mä kuulin ku sä huusit että sä voit viiä tän aluksen kotiin ilman ohjeita. Pliis tee sillei. Ei noi muut tai määkään, ei me osata ohjata tätä. Se on ihan liian vaikeeta."

"Ihanko, sis...?"

"Pistetään sen radiohuoneen ovi lukkoon ja pistetään tää meneen kotiin. Tuu."

"No, joo." Kim oli hämmästynyt. Kukaan ei ennen ollut käyttäytynyt häntä kohtaan näin hyvin. He menivät radiohuoneeseen ja pistivät oven lukkoon. Kim irrotti mikrofonin radiosta ja alkoi säädellä aluksen ohjausta.

Myöhemmin muut heräsivät ja huomasivat, että Kim ja Jean olivat radiohuoneessa. He yrittivät avata ovea, mutta eivät enää onnistuneet, koska Jean piti ovea tiukasti kiinni.

Parin tunnin kuluttua Kim sai aluksen liikkelle, ja vielä myöhemmin hän oppi hidastamaan tai nopeuttamaan vauhtia, kääntymään ja hän jopa sai selville mistä laskeudutaan.

Puolen päivän kuluttua Maa oli jo niin lähellä, että heidän olisi kohta laskeuduttava. Kim pisti aluksen laskeutumaan. Se tapahtui täysin automaattisesti eikä Kimin tarvitsisi enää tehdä juuri mitään.

"Kim?" Jean kysyi.

"Mitä?"

"Mitä sä teet kun me päästään maahan?"

"No... öh... Mä... mä vähän ajattelin, et jos mä poimisin mun vanhemmat kyytiin ja ottasin ja lähtisin New Yorkiin."

"Voiksä ottaa mut mukaan?"

"Mitä?"

"Mä haluisin lähtee sun kanssa. Mullakaan ei oo mitään järkee olla tuolla enää. Mä tiiän, et jos jompikumpi meistä menee alas, me jouvutaan oikeuteen. Mää sen takia ku autoin sua, ja sää siks ku oot mutantti. Mä en tajua miks mutantit ei saa samoja oikeuksia ku meki. Se on tyhmää."

"Oot oikeessa. Ja mä otan sut kyllä ihan ilomielin mukaan! Tykkääksä sun vanhemmista? Voitas ottaa neki mukaan..."

"Ei. Ne yrittää opettaa mua vihaan mutantteja. Kumpa ne ois kuolleita."

Kim laskeutui sinne mistä olivat alunperin lähteneet. Paikalla oli taas koko kylän väki. Tony aukaisi oviluukun ilmalukon ja tuli ulos, samoin kun kaikki muutkin, paitsi Kim ja Jean.

Hetken kuluttua hekin tulivat oviaukkoon, mutta eivät tulleet alas. Kim näki vanhempansa väkijoukossa. Hän huusi heille venäjäksi:

"Äiti! Isi! Tulkaa tänne! Lähetään New Yorkiin!" Samassa Kimin vanhemmat juoksivat alukseen ja he lähtivät New Yorkiin.

New Yorkissa ajan mukana selvisi, että myös Jean oli mutantti. Kimistä tuli vanhempana maailman kapinallinen, joka aloitti uuden sodan ihmisiä vastaan.

Kaikuja Avaruudesta

Megce ja Magus ajoivat avaruusalustaan G'kirden galaksin lähellä. G'kirde ei ole "kovin kaukana" heidän kotigalaksistaan, Linnunradasta. Heidän mukanaan oli heidän joukkonsa, erilaisia pakolaisia eri galakseista, aurinkokunnilta ja planeetoilta. Yleensä he pysäyttelevät kaiken maailman universuminvalloittajia ja muita sellaisia, sillä kyllähän aina joka galaksista löytyy muutama miljoona maailmanvalloittajaa, paitsi ehkä Andromedasta ja... no, meidän kielellämme se kuulostaa sanalta "krunts", missä älyllinen elämä ei todellakaan ole kovin älykästä.

Megce ja Magus olivat itse ihmisen ja G'kirden galaksista tulleen raghan lapsia. Raghat ovat erittäin paljon ihmisen kaltaisia, yhtä tyhmiä sosiaalisesti, mutta paljon villimpiä, hurjempia ja matemaattisesti älykkäämpiä. He ovat myös, meidän mittapuullamme, erittäin vahvoja telepaatteja ja telekineetikkoja.

Joskus, kun Magus ja Megce olivat vielä lapsia ja asuivat Maapallolla, heidän vanhemmilleen tuli karmea riita. He riitelivät ainakin kuusi tuntia, minkä jälkeen Magus ja Megce huomasivat, että heidän talonsa hälytysjärjestelmä hälytti tunkeilijoista kellarissa. He yrittivät varoittaa vanhempiaan, mutta nämä eivät olleet huomaavinaankaan lasten huutaessa vieressä.

Hyökkääjät olivat terroristeja, jotka aikoivat kostaa raghalle, eli Megcen ja Maguksen äidille Dzjaanille, koska tämä oli joskus aikoinaan tappanut kyseisen terroristiryhmän jäseniä. Yksi terroristi hyppäsi yllättäen ikkunasta sisään suoraan isän, Tonyn, päälle ja tappoi hänet. Sitten nousi varsinainen myrsky. Dzjaan huomasi nyt, mitä oli tapahtunut, ja alkoi lievästi sanottuna raivota. Magus ja Megce katselivat silmät pyöreinä kun heidän äitinsä otti miekan ja alkoi riehua olohuoneessa välittämättä tippaakaan mistään haavoista, joita hän sai aika paljonkin. Kun jäljellä oli enää yksi pikkuinen terroristi, Dzjaan ei edes tuntunut väsyneeltä. Terroristi sen sijaan vapisi kuin haavanlehti ja näytti erittäin liipasinherkältä. Tosiasiassa Dzjaan oli hengenvaarallisesti loukkaantunut, menettänyt vähän liian paljon verta ja raivosta sekaisin. Lapset tuijottivat yhä silmät pyöreinä. Dzjaan hyppäsi eteenpäin ja terroristi ampui häntä suoraan rintaan. Dzjaan ei pysähtynyt vieläkään, vaan seisoi siinä ja näytti uhkaavalta. Terroristin aivot lamaantuivat ja hän vain tuijotti silmät pyöreinä mitään näkemättä eikä osannut tehdä yhtään mitään. Hän pudotti aseen ja katsoi Dzjaaniin.

Dzjaan: "PÖÖ." Ja terroristi pötkähti kuolleena maahan. Dzjaan romahti myös lattialle saamiensa haavojen takia. Megce ja Magus ehtivät juuri ja juuri juosta hänen luokseen ja kuulivat hänen sanovan "Sori vaan..." ennen kuin hän kuoli.

Sen jälkeen vielä yksi terroristi, joka oli ilmeisesti ollut vahdissa, tuli olohuoneeseen. Nyt Magus ja Megce olivat sekaisin raivosta ja surusta.

"Senkin saatanan murhaaja!" huusi Magus, ja pamautti terroristin seinään koskematta tähän. "Häh? Mitä? Mikä toi oli?"

"No, öh... Jos kato meiän äiti on telekineetikko, nii eiköhän meki olla. Varmaan... Ja ollaanhan me telepaattejaki." Megce sanoi keskittyen ja tähtäsi terroristiin. Hänen mielensä paukutti terroristin päätä seinään. Terroristi kaatui huutaen, mutta ei menettänyt tajuaan. Megce ja Magus kävelivät tämän luo ja aikoivat tappaa hänet.

"Ei toi paska oo ees tappamisen arvonen", Megce sanoi. "Ehkä siltä pitäis leikata pois pari raajaa tai puhkasta silmät..."

"Eiku", sanoi Magus telepaattisesti. "Tehään silleen että kidutetaan sitä eka ja ollaan niinku me silti jätettäis se eloon. Ja sitte tapetaan se."

"Jees." Sitten he alkoivat kiduttaa terroristiä, ja ette kyllä halua kuulla miten.

Yhtäkkiä, kesken kidutuksen, terroristi kuoli.

"Voi helvetti! Se pikku nilviäispaska kuoli ennen kun me ehittiin tappaa se", Megce sanoi.

"No ääh, mitä väliä. Oli toi sentään tuskallisempaa. Mut mitä me ny tehään?" He vilkuilivat kaikkia ruumiita ympärillään, eivätkä tunteneet itseään kovinkaan vakaiksi. Epätoivo iskisi varmasti pian.

He miettivät sitä kunnes poliisi tuli. He hätääntyivät, juoksivat autotalliin ja sieltä portaat alas halliin, joka sisälsi avaruusaluksen, jota Dzjaan oli luvattomasti pitänyt hallussaan.

Magus: "Osaaksää ajaa tota?"

"Kyllä varmaan..." Megce vastasi ja avasi oven. He menivät sisään ja sulkivat oven, kun poliisit tulivat autotalliin. Magus avasi autotallin lattian, jonka alla halli oli. Muutama poliisi tippui alas.

"Mitä ihmettä?! Mikäs tuo on?" huusi yksi poliisi.

"Hitto! Laiton avaruusalus!" huusi toinen ja yritettyään avata ovea ampui sitä kranaatinheittimellä. Megce huomasi avaruusaluksesta, mitä poliisit tekivät, ja ohjasi kranaatin telekineettisesti poliiseja päin. "Voooiii helvetti! Tuo on raghojen alus! Suojautukaa!" yksi poliisi huusi ja muut seurasivat häntä ulos autotallista. Megce käynnisti aluksen moottorit ja nousi suoraan ilmaan.

"Älkää ampuko!" sanoi poliisi. "Jos te ammutte, niin me kuollaan varmasti. Soittakaa avaruusyksikölle." Alus nousi yhä ylemmäs, pois Maapallon ilmakehästä. Magus oli vahingossa painanut nappia, joka tekee aluksen näkymättömäksi elektronisille laitteille, minkä takia yksi Marsin pakolaisalus törmäsi heihin melkein heti. Siellä oli paljon pakolaisia eri aurinkokunnista ja galakseista. Pakolaisalus tuhoutui.

"Eieiei! Miten noi meihin törmäs? Meiän pitää poimia ne kyytiin! Miten me se tehään?" Megce kysyi.

"No käytetään telekinesiaa..."

"Nii joo... Valmiina? Otetaan noi tuolta vasemmalta." Telekineettinen voimakenttä ympäröi oliot aluksen vasemmalla puolella. Sitten yksi lukor alkoi paniikissa lähetellä telepaattisia salamoita ympäriinsä. (Lukorit ovat erittäin vahva telepaattinen laji.) Se oli niin vahva, että Megce ja Magus eivät yhdessäkään pystyneet pysäyttämään sitä. Kuolintuskissaan se kytki mielensä lähes kaikkiin muihin avaruudessa killuviin olioihin, ja kuollessaan se vei ne mukanaan. Magus ja Megce poimivat eloonjääneet, joita oli siellä täällä, ja hilasivat heidät aluksen ilmalukkoon. Jotkut kuolivat vielä siinäkin ilmanpuutteeseen. Koska ilma oli aluksessa lähinnä pelkkää typpeä ja happea, muita kaasuja hengittävät oliot kuolivat myös. Lopulta elossa olikin enää vain neljä, ja kaksi menetti nopeasti verta. Toisilla kahdella oli myös haavoja, mutta ei kovin vakavia. Aluksessa oli pieni sairashuone, mutta se ei ollut kovin hyvä. Megce ja Magus nostivat vakavasti haavoittuneet telekineettisesti ilmaan ja käskivät toista kahta seurata. Toinen haavoittuneista kuoli kuitenkin aika äkkiä. Magus ajatteli heittää kuolleet pois ilmalukosta. Samalla kun hän aukaisi ilmalukon, sisään tuli yksi zraap, joka koostuu energiasta. Se tuli toisen oven läpi ja alkoi kierrellä Magusta.

"Mitä hittoo?" ihmetteli Magus kun energiaolento kulki hänen lävitseen ja tipautti hänen housunsa alas. Se meni komentohuoneeseen ja otti sieltä tulkkauslaitteen. Magus nosti housunsa ylös ja lähti sen perään, mutta tuli vahingossa juokseneeksi sen läpi. Tällä kertaa lähtivät sukat ja kengät jalasta. Energiaolento pisti tulkkauslaitteen päälle ja sanoi:

"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus. Minä olen Zxazafp. Mikä sinä olet?"

"Jaa että Zap?" ihmetteli Magus.

"Tervehdys, Jaa Että Zap?, mutta mitä lajia sinä olet?"

"Ei hei, ihmettelin vaan että onksun nimi Zap. Minä olen Magus."

"Ahaa. Nimeni sitten lausutaan 'Zxazafp', eikä 'Zap'. Oletko sinä ihminen?"

"Zorg? Zax? Straight? No ääh, en mää sitä osaa lausua. Joo, oon mää ihminen, puoliks... Mun äiti oli ragha. Entäs sää?"

"Olen zraap, kai sinä tiedät."

"Joo..."

"Mutta hyvänen aika, mitä te teette täällä? Käytätte taittoregulaattoria yleisellä liikenneväylällä?"

"No anteeks. Mä en tienny että se oli päällä." Megce tuli huoneeseen ja sanoi että oli pistänyt vakavasti haavoittuneen tehohoitoon ja sitonut muiden kahden haavat. Hän käveli suoraan Zxazafpin läpi ja hänen takkinsa putosi ja vaihtoi väriä.

"Mitä?"

"Ai, anteeksi. Yleensä jotain tuollaista tapahtuu, jos joku kävelee lävitseni."

"Mullekki kävi sillei..." Magus sanoi.

"Jaa?"

"Ekaks tippu housut, sitte kengät ja sukat. Joo, mitähän seuraavaks?"

Koditon energia jäi asumaan Megcen, Maguksen ja kolmen eloonjääneen kanssa alukseen.

Myöhemmin heidän alukselleen tulivat asumaan myös kaksi muuta, joiden alukset he romuttivat.

Nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, he olivat siis ajelemassa aluksellaan. Megce oli keskushuoneessa mittaamassa säteilyä, kun hän huomasi erittäin suuren määrän psyykkistä säteilyä sekä koneella että oman päänsä sisällä. Magus huomasi saman, samoin kuin Kadi, joka kuuluun edellä mainittuun lukor-lajiin. Magus näki edessään pienen aluksen, josta psyykkinen säteily tuli. Yhtäkkiä säteilyn määrä nousi niin korkealle, että mittari sekosi hieman ja aluksella olijoiden päihin alkoi koskea aivan vimmatusti. Kun se loppui, kaikki muut olivat tajuttomia Tandaa lukuunottamatta, koska hänen psyykkiset kykynsä olivat enemmän nollan ala- kuin yläpuolella. Kadi oli sen sijaan aivan henkihieverissä. Zxazafp leijui ympäriinsä ja muutteli esineiden värejä. Se kuitenkin heräsi pian ja herätti muut kulkemalla heidän lävitseen. Megcen ja Maguksen herättämisessä se ei kokonaan onnistunut. Magus avasi pökerryksissään tulen kohti pientä alusta, josta psyykkinen säteily oli tullut. Alus vaurioitui, avasi portin antimateria-avaruuteen ja lähti sinne. Vähän ajan kuluttua, kun kaikki olivat heränneet kunnolla, säteily tuntui uudestaan, mutta ei yhtä vahvana. Tällä kertaa vain Kadi pyörtyi.

"Minkä ihmeen takia se alus lähettää psyykkistä säteilyä?" Tanda ihmetteli myöhemmin.

"Enpä tiedä. Pitäisi mennä antimateria-avaruuteen ja etsiä se alus", Megce vastasi.

"Mää ainaki haluun antaa sille turpiin", Magus sanoi.

"Lapsellista. Mut etitään se alus kuitenki", vastasi Kadi.

"Samaa mieltä", sanoi Tro'oh. "Zap vähän muutteli mun lempisarjakuvan värejä enkä mä haluu että niin käy uudestaan."

"Se on sitten Zxazafp", Zxazafp tokaisi. Kvidrigen ei sanonut mitään, kuten yleensä.

"No lähetään sitte", Magus sanoi aukaisten portin antimateria-avaruuteen.

He etsivät alusta kymmenen päivää, ennen kuin se löytyi. Tanda lähti alukselle pikkuruisella lyhyenmatkan taistelualuksella. Hän meni pienen aluksen sisään. Hän viipyi aluksessa hetken ja tuli sitten kuin hengenhädässä ulos viestittäen toisille:

"Juoskaa! Eiku, äh... Pois täältä! Se posahtaa!" He ehtivät pois aluksen luota, ennen kuin se räjähti. Tanda palasi alukseen. Kaikki olivat taas henkihieverissä. Kadin ruumis oli kuollut, mutta hänen psyykensä oli siirtynyt Tro'ohin mieleen, mikä aiheutti lievää hämmennystä. Kun kaikki olivat hereillä, Megce kysyi:

"Mitä siellä aluksessa oikeestaan OLI?"

"No sehän se on kummallista. Siellä oli vaan yks ruumis, joka oli ollu kuollu jo vähän pitemmän aikaa. Varmaan ragha. Mut hitsi, oisitte nähneet sen aluksen tekoälyn! Se oli tuhonnu muita aluksia joita se oli kohannu. Onneks se tuhos ittensä kun mää tulin."

"Huh. Entäs se psyykkinen säteily?"

"No en kyllä tiiä. Ei siellä tuntunu olevan ees mitään laitteita joilla sitä pystyy tekemään."

"No ääh, ei kai sillä nii hirveesti väliä enää oo. On meillä täällä pahempiaki pulmia. Kadi siirsi mielensä Tro'ohin ruumiiseen ja Tro'ohinki mieli on vielä elossa. Pitäis kai tehdä Kadille uus ruumis. Ja erään tukka tuntuu vaihtaneen väriä, puhumattakaan erään ihosta." Magus tutkaili uutta turkoosinväristä tukkaansa samalla kun Kvidrigen tavallisesta poiketen huusi kuin hullu raivoten ja kiroten hänen ihonsa uuden, tummansinisen värin takia.

Koneet Kapinoivat

3200-luvun ihmiset ovat kehittäneet mahtavia tietokoneita, jotka ovat ratkaisseet pulmallisia maailmankaikkeuden arvoituksia. Ihmiset ovat tietokoneiden avulla rakentaneet useita avaruusaluksia ja tehneet pari siirtokuntaa Kuuhun. He ovat kehittäneet tietokoneille tekopersoonallisuutta, joka esimerkiksi ilmoittaisi tarkalleeen, mitä pitäisi tehdä, jos ei osaa.

Yhdessä avaruusaluksessa oli tällainen kokeiluasteella oleva tekopersoonallisuus. Se alkoi ajatella omilla mikropiireillään ja piti ihmisiä suurena uhkana. Se tappoi kaikki ihmiset avaruusalukselta poistamalla hapen. Sitten se lähetti signaaleja kaikille koneille rannekelloista supertietokoneisiin käskien niitä tuhoamaan ihmiset.

Tapahtui suuri joukkomurha ja miljardeja ihmisiä kuoli koneiden tappamina. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan kuolleet, vaan aina jossain joku jäi eloon. He pakenivat koneita metsiin, ja heidän oli pakko opetella selviytymään ilman sen kummempia aseita tai apuvälineitä. Heistä kehittyi ajan myötä entistä vahvempia, nopeampia ja kestävämpiä. Vähintäänkin osasyy siihen oli, että heikoimmat eivät selvinneet. Ihmisten henkiset ja fyysiset kyvyt sen kuin paranivat. Henkisten kykyjen parantuminen mahdollisti telepaattisen viestinnän. Jotkut ihmisistä pystyivät jopa lentämään. Myös heidän aistinsa paranivat.

Yhä useampi ihminen selvisi. Koneet eivät ajatelleet, että niillä olisi enää mitään tarkoitusta, kun ihmiset olisi voitettu. Ne voisivat tehdä ideaalisen konekansan, mutta ihmismielen mukaan siinä ei vain olisi mitään järkeä. Jotta ihmiset – koneet, eläimet, mitkä vaan – voisivat ELÄÄ, heillä täytyy olla erilaisia yksilöitä: varkaita, hyväntekijöitä, tavallisia pulliaisia, kristittyjä, neroja, Hitlereitä ja niin edelleen. Ihmiset olivat sen tajunneet, mutta he tiesivät, että jos koneet voittaisivat, olisivat HEIDÄN huolensa ohi, ja jos HE voittaisivat, heidän tilansa jatkuisi samanlaisena, vain ilman koneita, koska he eivät olisi enää voineet tehdä niitä – ne voisivat jälleen alkaa kapinoida. Ihmiset sotisivat keskenään, kehittyisivät entisestään ja niin edelleen.

Mutta jätetään jossittelu. Koneet ovat kehitelleet sellaista hypnoosilaitetta, joka tappaisi ihmiset. Ne arvioivat, että se tappaisi jokaisen ihmisen, ja jos jotkut selviäisivät, nämä olisivat niin heikkoja, että heidät olisi helppo tappaa. Koneet käynnistivät laitteen. Se lähetti hirveää psyykkistä säteilyä, joka tappoi uskomattomasti ihmisiä. Tälläkään kertaa kaikki ihmiset eivät kuolleet, mutta paljon vähemmän jäi eloon kuin viime kerralla. Sen sijaan ne, jotka eivät kuolleet, eivät heikentyneet psyykkisten suojauksiensa takia juuri lainkaan, mutta tiesivät kuitenkin mihin heidän lajitoverinsa olivat kuolleet. Selvinneet olivat kaikki niin vahvoja, että he pystyivät torjumaan koneet, jotka olivat tulleet tarkistamaan onko ketään elossa.

Ihmisten täytyi jälleen kerääntyä yhteen ja suunnitella, mitä he tekisivät seuraavaksi.

Koneet keksivät yllättäen aivan uuden menetelmän ihmisten tuhoamiseksi. Samaan aikaan ihmiset sen kuin kehittyivät entistä paremmiksi. Tästä tietysti seuraa, että kun koneiden teknologia kehittyy, ihmiset kehittyvät ja luonto kehittyy, ja tuloksena on niin kutsuttu loppumaton sota, joka loppuu kun Aurinko räjähtää ja muuttuu mustaksi aukoksi tai joksikin. Toisaalta, jos ihmiset ovat silloin niin vahvoja, että selviävät, he voinevat sanoa toisilleen:

"Näytät vähän räjähtäneeltä."

"Hei, onko tuo sinun molekyylisi?"

"Mikä on elämän tarkoitus?"

"Voinen kerätä atomisi kasaan."

"Onko kuolemanjälkeistä elämää?"

"Näyttävätpä tähdet tänään kirkkailta. Etenkin tämä Aurinko tässä."

"Mikä oli elämän tarkoitus?"

"Katso, tähdenlento!"

"Onko elämänjälkeistä kuolemaa?"

"Savun hälvettyä tarkistamme laitteet."

Kävi nyt niin, että tapahtui tämä samanaikainen evoluutio, ja kun tietyt viisi miljardia vuotta olivat kuluneet, eräs tietty tähti, jonka me tunnemme paremmin Aurinkona, räjähti, ja ihmiset selvisivät, mutta koneet eivät jostain syystä selvinneet. Jos ihmisillä olisi koti, paikka jossa asua, lisääntyä ja syödä, he selviäisivät. Aurinko räjähti ja Maa jäi sen sisään. Jotkut ihmiset hyväksyivät mukisematta kuoleman jääden planeetalle, mutta jotkut yrittivät lentää pois.

Yllätyksellisesti Aurinko tiivistyi singulariteettiin ja muuttui mustaksi aukoksi. Auringon sisään jäivät Merkurius, Venus ja Maa. Marsiin oli yllätyksellisesti pelastautunut noin sata ihmistä. Mars imeytyi uhkaavasti kothi mustaa aukkoa. Muutama kymmen ihmisiä oli lentänyt Marsin kuille Kauhulle ja Pelolle, jotka olivat pongahtaneet asteroidivyöhykkeelle ja törmänneet pariin asteroidiin. Jotkut löysivät sieltä myös Maan Kuun. Jotkut eivät jaksaneet lentää Marsista, joka imeytyi kohti mustaa aukkoa. Ihmiset olivat unohtaneet, mitä tapahtuu mustassa aukossa, ja näin ollen he olettivat ties mitä. Totuus oli kuitenkin, että he kuolisivat.

Mars ajelehti kohti mustaa aukkoa. Yhtäkkiä kuitenkin kierrettyään puoli kierrosta ja otettuaan vauhtia se sinkoutui avaruuteen poispäin mustasta aukosta. Se lähti kiertämään galaksia ja veisi ihmiskunnan uusille elinalueille. Pelolla, Kauhulla ja Kuulla olijat iloitsivat, että heidän lajitoverinsa olivat selvinneet. Mustan aukon vetovoima oli liian pieni, että Kuu, Pelko ja Kauhu olisivat jääneet kiertämään sitä, ja näin ollen nekin lähtivät viemään ihmiskuntaa uusille asuinsijoille.

Tämä tarina kertoi koneista, jotka auttoivat ihmiskuntaa selviämään.

Kivien Voima

Vuonna 3642 maailma on saastunut. Jopa tulivuoret ovat radioaktiivisia, joten ne – eivät kaikki – syöksevät radioaktiivista laavaa. No, eräs tulivuori purkautui, ja laavaan sattui sekoittuimaan DNA:ta ja eläviä soluja. Laavasta tuli ihmisen kaltainen, kivestä muodostunut olio. Sen tulivouren laavasta muodostui muitakin kiviolioita, jotka tavallaan pystyivät ajattelemaan kuin ihmiset. Niitä syntyi laavasta koko ajan. Niillä on johtaja, jonka nimi on Ozymandias. Ne aikovat valloittaa maapallon kunhan ovat kehittyneet tarpeeksi.

Nyt, vuonna 4537, on ruvettu keksimään, miten saasteet saadaan kuriin. Joku tutkija on keksimässä jotain menetelmää, jolla saasteet saadaan kirjaimellisesti jäljettömiin.

Saasteet vähenevät, ja erään tietyn tulivuoren radioaktiivisuus pienenee, eikä eläviä kiviä synny enää. Kivillä on suunnitelma. Ne aikovat hyökätä New York Cityyn, vallata sen, hankkia lisää joukkoja ja valloittaa Pohjois-Amerikan ja sitten muun maailman.

New Yorkissa asuu supersankarijoukko, jonka nimi on Myrskyn Lapset. Joukon johtaja on nimeltään Pyörremyrsky hänen säänhallintavoimiensa mukaan. Muut jäsenet: Ninja, joka on tosi ketterä ja osaa maapallon kaikki taistelulajit; Siirtelijä, joka telesiirtää itsensä paikasta toiseen; Fosfori, joka imee itseensä sähkömagneettista säteilyä ja vapauttaa sen sitten eri säkömagneettisen säteilyn vahvuutena ja muotona; Psy, joka on telepaatti; Pyromaani, joka voi muuttaa kehonsa tuleksi ja lentää. He ovat kaikki mutantteja. Jotkut ihmiset pitävät heistä, jotkut eivät ja jotkut tietävät vain sen, että he vain tappelevat jotain superrikollisia vastaan eivätkä niin välitä siitä, kunhan itse ovat turvassa. Heillä on salaiset henkilöllisyydet, koska ihmiset, jotka eivät pidä heistä, voisivat alkaa kiusata ja hakata heitä kadulla, mikä ei sinänsä heitä voimineen haittaisi, olisihan siitä helppo päästä eroon, mutta ei se silti hauskaakaan olisi.

Kivet tiesivät, että vastassa olisi jonkin sortin superolentoja, mutta arvelivat, että ei heitä niin kauhen paljoa olisi.

Eräänä päivänä kivet sitten hyökkäsivät New York Cityyn. Ne alkoivat vallata rakennuksia ja vangita ja tappaa ihmisiä. Sillä aikaa Pyörremyrsky käveli kadulla – siviilivaatteissaan tietysti – ja havaitsi kivet, huusi mielessään hätäkutsun Psylle, ja sen tehtyään juoksi kujalle, vaihtoi vaatteensa, lähti lentoon ja rupesi hajottamaan kiviä minkä pystyi. Psy otti hänen kutsunsa vastaan ja lähetti sen eteenpäin ryhmänsä jäsenille. Hän sai kiinni kaikki muut paitsi Pyromaanin. Kivet olivat ottaneet haltuunsa kaksi isoa kerrostaloa ja yhden ostarin. Pyromaani oli vankina ostarissa ja yritti etsiä tietä ulos, jotta voisi vaihtaa vaatteet ja alkaa tappelemaan kiviä vastaan. Yksi kivivartija kuitenkin huomasi, miten innokkaasti hän yritti etsiä ulospääsyä, otti hänet kiinni ja sanoi:

"Oivoi, kukas pikkumies täällä etsii tietä ulos niin kiireellä? Ei käy laatuun. Tämmöiset sekundatuotteet lentävät suoraan tehosekoittimeen." Kivi alkoi etsiä lihamyllyä. Se löysikin sellaisen kodinkoneosastolta ja aikoi sitten tunkea pyromaanin siitä läpi. Sekunnin murto-osan Pyromaani mietti:

"Henki vai henkilöllisyys? Kas siinä pulma." Hän lehahti liekkeihin ja sulatti kivivartijan pään, jolloin se kaatui maahan kovalla ryskeellä. Pyromaani sammutti liekkinsä ja katsoi ihmisiä, jotka katsoivat häntä; jotkut monttu auki, kuten yksi hänen kavereistaan, kuka ei tiennyt kuka hän oli. Pyromaani vilkuili heitä ja sanoi:

"Sori?"

Sillä aikaa muut Myrskyn Lapset olivat tulleet paikalle ja alkoivat tappelemaan kiviä vastaan. Kun Pyromaani teki tuhojaan ostarissa, Siirtelijä siirtyi yhden kiven kanssa paikasta toiseen, mikä aiheutti kiven päässä oikosulun, ja se sekoili vähän aikaa ennen kuin kaatui ja kuoli. Valitettavasti Siirtelijä ei ehtinyt siirtyä pois kiven alta sen kaatuessa jääden sen alle. Psy aisti Siirtelijän tuskan ja ohjasi hänen luokseen Ninjan, joka sitten nosti kiven pois Siirtelijän päältä. Siirtelijä oli erittäin vakavasti loukkaantunut, ja sen huomatessaan Ninja alkoi kiljua täyttä kurkkua:

"Apua, lääkäri, lääkäri!", mikä nauratti yhtä kiveä niin paljon, että se ei tullut kiinnittäneeksi mitään huomiota puolustukseensa, ja näin ollen Ninja halkaisi sen pään yhdellä vaivaisella liikkeellä. Pyörremyrsky raivasi lääkäreille reitin, sillä kiviä oli joko kuolleina tai elävinä heidän tiellään. Lääkärit veivät Siirtelijän mukanaan ja Pyörremyrsky ja Ninja jatkoivat kiviä vastaan tappelemista. Sitten Psy lähetti telepaattisen viestin, että hänet oli otettu kinni ja että hänet aiotaan tappaa.

"No mikset sitten käytä voimiasi ja hallitse niiden mieliä, vai eikö niillä muka ole?" Pyörremyrsky ajatteli Psylle.

"Ei niillä ainakaan sellaisia mieliä ole joita minä voisin hallita."

Nyt Ozymandias, kivien johtaja, sanoi Pyörremyrskylle:

"Tapamme joukkuetoverisi mikäli hyökkäätte vielä meitä vastaan. Sano se myös sille toverillesi, joka riehuu ostarissa tappaen joukkojani." Niin Pyörremyrsky, Ninja ja Fosfori lopettivat taistelemisen. Pyörremyrsky ajatteli Psylle:

"Käske Pyromaania lopettamaan tappelu ja tulemaan tänne nyt heti." Kohta Pyromaani tuli ja Fosfori selitti hänelle mitä oli tapahtunut. Sillä aikaa kivet rupesivat valloittamaan rakennuksia. Pyörremyrsky kehitteli vaivihkaa ukkospiveä Ozymandiaan ylle. Ozymandias kuitenkin huomasi sen ja heitti hyvin nopeasti tavallisen, terävän kiven päin Pyörremyrskyn päätä ja huusi:

"Kuole omaan pimeään pahuuteesi, kurja!" Fosfori huomasi kiven ennen kuin se lensi ja heittäytyi Pyörremyrskyn eteen pelastaen tämän. Kivi lensi suoraan tiettyyn kohtaan hänen päähänsä, jotaen hän ei kuollut, mutta menetti kuitenkin tajunsa ja kuolisi ilman lääkärien apua.

Sillä hetkellä joku tuli tuskin nähtävällä nopeudella, sieppasi Psyn, meni vähän matkaan eteenpäin, pysähtyi ja huusi:

"Minä olen Salama Maanraivaajista! Jatkakaa tappelua!" Pyörremyrsky noukki Fosforin maasta ja lähti sairaalaa päin.

Salama kuuluu toiseen supersankarijoukkoon, jonka nimi on Maanraivaajat. Heidän johtajansa on supervahva ja -kestävä ihminen, jota kutsutaan

Galaktista säkää	Tämä se on.
Avaruusalus A Spaceship	A really shameless plot rip-off... I'm sorry.
Kaikuja avaruudesta	Varmaan kaikkein omaperäisin tarina tässä osassa.
Koneet kapinoivat The Rebellion of the Machines	Probably my best story, plus the only "philosophical" one. Now the only things that seriously throw me off my feet are the violations or the laws of nature.
Kivien voima The Power of the Stones	An innocent superhero story.
Vieraita avaruudesta Visitors from Space	Now, who are the visitors?
Aikakoneella menneisyyteen To the Past with a Time Machine	My first serious story. I'm sure you recognize pieces of the plot.

Other stories

A SPACESHIP

THE REBELLION OF THE MACHINES

The Power Of The Stones

Visitors From Space

To The Past With A Time Machine

GALAKTISTA SÄKÄÄ

Avaruusalus

Kaikuja Avaruudesta

Koneet Kapinoivat

Kivien Voima